Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
9.6.2011
7500 kuollutta viidessä päivässä. Srebrenica, Euroopan pahin joukkomurha sitten toisen maailmansodan. Televisiokameroihin räjähtää kuvia palavista kylistä – ja kasvot: vanha mies lippalakissaan, kaiken kuoleman isä, serbikenraali Ratko Mladic.
Lojun vetelänä serbialaisen hostellin sohvalla. Aulan televisiossa ei pyöri tavalliseen tapaan MTV, eikä respan poika nuoku tiskillä ajatuksiinsa vaipuneena. Hän tuijottaa herkeämättä suora lähetystä Belgradin oikeustalolle saapuvasta autosaattueesta.
Oikeustalo on kahden korttelin päässä. Kävelin sen ohi aamulla arkkitehtuuria ihastelevan turistin katsein. Nyt uutiskuva muistuttaa rakennuksen oikeasta käyttötarkoituksesta.
Etäisyyden lyhyyttä on vaikea ymmärtää. Ulkomaan uutiset ovat yleensä tarinoita kaukaa, melkein kuin satuja. Niiden tietää tapahtuvan, mutta tapahtumiin on vaikea uskoa. Katsoessani kuvia aamukävelyni varrelta tunnen hypänneeni todellisuudesta kirjan hahmoksi. Jos kaduille vyöryy mielenosoittajia, joudun raivaamaan tieni juna-asemalle heidän lävitseen.
Hyvä uutinen on neutraali ja objektiivinen, opetetaan toimittajakoulussa ensimmäisen vartin aikana. Mutta onko uutinen hyvä, jos se on tunteeton ja etäännytetty, jos se pelkistää kuoleman tilastoiksi? Toinen kysymys on, tuntuisiko elämä liian raskaalta, jos jokainen kuolema muuttuisi numerosta ihmiseksi.
Respan poika katsoo lähetystä hieman liian kiinteästi. Muistan, että tosielämän saduissa henkilöhahmot elävät. En kehtaa kysyä, kenet hän menetti.
Kirjoittaja on Vihreän Langan toimittaja.
Tweet