Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Kun kaikki on jo sanottu
27.1.2011
”Hän puhuu aina vakavista asioista, muttei milloinkaan vakavasti. Hänen arvostelunsa ovat aina jyrkkiä ja moittivia, mutta pehmeän, tasaisen ja leikillisen sävyn ansiosta tuo jyrkkyys ja moite ei särje korvaa, vaan siihen tottuu pian.”
Ei, tämä ei ole ote Facebookin statuksia analysoivan semiootikon haastattelusta vaan Anton Tšehovin vuonna 1889 kirjoittamasta novellista Ikävä tarina.
Olen vuoden aikana vähentänyt uutuuskirjallisuuden kuluttamista ja yrittänyt siirtyä vanhempien kulttuurintuotteiden pariin. Prosessi on ollut kivulias: olen kiristellyt hampaitani Thomas Mannin kiemuraiselle ilmaisulle ja vaihtanut tuskastuneena Virginia Woolfin Stieg Larssoniin. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan-romaanin kuuntelin äänikirjana.
Syy klassikoiden kahlaamiseen on ilmeisen brassailuntarpeen lisäksi se, että uudet romaanit harvoin lisäävät mitään kirjallisuuden kaanoniin. On ollut hätkähdyttävää huomata, ettei ironia olekaan postmodernin kansalaisen kommunikaatiotapa, vaan sitä on harjoitettu yhtä terävästi jo 1800-luvulla.
Tšehovinkaan aikana ihmisten sisäinen maailma ei pysynyt toivotussa järjestyksessä, vaan he puskivat eteenpäin ristiriitaisten tunteiden ja hämärien motiivien ajamina.
Välillä tuntuu, että kaikki tarpeellinen on jo sanottu. Ehkä tekstinkäsittelyohjelmien syntyminen onkin siunauksen sijaan ollut kirous. Kun tekstiä voi leikata mielin määrin, on kiusaus olla ajattelematta asioita loppuun.
Kirjoittaja on Vihreän Langan toimittaja.
Tweet
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
