Tieto voi tappaa

23.11.2007

Jarkko Tontti

Kirjoittaja on kirjailija, joka antaisi Amsterdamissa piileskelleen Anne Frankin päiväkirjat joululahjaksi jokaiselle sisäministeriön virkamiehelle.

Joku sähläri onnistui Britanniassa hukkaamaan 25 miljoonan ihmisen henkilötiedot: henkilötunnukset, osoitteet, syntymäajat ja pankkitilitiedot.

Niillä saa paljon pahaa aikaan, jos mahdollinen löytäjä pahoja haluaa tehdä.

Ehkäpä takavuosien tv-sarja Kyllä herra ministeri ja radion kuunnelmaklassikko Knalli ja sateenvarjo eivät olleetkaan fiktiota. Tapahtumat ovat kuin suoraan näistä entisen suurvallan töpeksivää virkakoneistoa irvailevista komediaklassikoista.

Ehkä jonkun jakson käsikirjoitus on päätynyt vahingossa ministeriön tiedottajan pöydälle ja sitä kautta Suomenkin uutisiin.

Naurattaisi, jos kyse ei olisi vakavista asioista.

Jotain vastaavaa pitäisi ehkä sattua Suomessa, jotta kansainvälisesti poikkeuksellisen korkea luottamus virkamiehiin ja erityisesti poliisiin asettuisi realistiselle tasolle.

Kunnon ihmisillä ei ole mitään salattavaa -asenne viranomaisten jatkuvasti lisääntyviin urkinta- ja tiedonkeruuoikeuksiin on niin yleinen Suomessa, että hävettää. Tai pikemminkin pelottaa.

Vastaava sählä voi aivan hyvin sattua Suomessa. Ammattirikollisten käsissä tuollaiset tiedot riittävät melkoisiin kupruihin.

Internetin hallitsemassa maailmassa identiteettivarkaudella voi olla dramaattisia seurauksia. Lisäksi viranomaisilla ja yksityisillä rekisterinpitäjillä on sinusta paljon, paljon muutakin tietoa kuin nyt kyseessä olleet perushenkilötiedot.

Kuvittele, mieti kaikki mahdollisuudet läpi. Pelottaako? Olisi syytä.

Varovaisuusperiaate on näissä asioissa ainoa tolkullinen asennoituminen. Se tarkoittaa, että on pohdittava myös hyvin epätodennäköisiä, pahimpia mahdollisia kehityskulkuja.

1940 Saksa miehitti Alankomaat, missä oli tuolloin maailman kehittynein väestörekisteri. Kaikki tarpeellinen näpsäkästi saatavilla, myös tieto uskonnosta ja ”rodusta”.

Seurauksena Hollannin satatuhatta juutalaista paikannettiin ja murhattiin nopeammin kuin missään muussa miehitetyssä valtiossa sodan aikana – samoin monet muut ihmisryhmät, jotka pystyttiin löytämään viranomaisrekisterien avulla.

Se, että vastaavaa voi tapahtua Suomessa, voi tuntua pelottelulta ja kehnolta tieteiskirjallisuudelta. Mutta onko tosiaan niin?

Vain muutama vuosikymmen on kulunut siitä, kun Suomessakin etsivä keskuspoliisi ja sen seuraaja valtiollinen poliisi 1930-luvulla jahtasivat ja pahoinpitelivät ihmisiä heidän poliittisten kantojensa takia.

Vielä lyhyempi aika on siitä, kun kommunistien miehittämä punainen Valpo 1940-luvun lopulla vainosi oikeistolaisiksi luokiteltuja ihmisiä.

Jos suojelupoliisin edeltäjillä olisi 1930- ja 1940-luvuilla ollut nykyisen kaltaiset tiedonhankintamenetelmät ja rekisterit, jälki olisi ollut paljon, paljon pahempaa.