Väärin kerättyä taidetta

22.11.2010

Veikko Halmetoja

Valtio ja kunnat kartuttavat taidekokoelmiaan usein kestämättömin perustein.

Kun elokuussa kerrottiin, että valtion ensi vuoden budjetissa aiotaan leikata valtion taidemuseoiden teoshankintamäärärahoja, niitä puolustamaan nousi kiitettävä joukko kulttuuri-ihmisiä.

Määrärahan tärkeyttä perusteltiin kuitenkin pääosin kestämättömin argumentein.

Kun Valtion taidemuseo ostaa kokoelmiinsa taidetta, ainoa kestävä peruste on taiteen laatu. Taidetta ei pidä ostaa sosiaalisin syin, eli taidehankintamäärärahoja ei pidä perustella esimerkiksi taiteilijoiden toimeentulolla.

Toinen vähintäänkin yhtä kestämätön perustelu on kuultu jopa Valtion taidemuseon ylijohtajan Risto Ruohosen suusta. Hän puolusti määrärahaa sillä, miten tärkeä merkitys sillä on kuvataidemarkkinoille.

Yhteiskunnan ei kuitenkaan pidä kerätä taidetta siksi, että galleristien työ olisi kannattavaa.

Yhteiskunnan ylläpitämät taidekokoelmat eivät ole millään muotoa yksinkertainen asia. Eivät, vaikka niille antaisi itseisarvon eikä kyseenalaistaisi taiteen tallentamisen arvoa sinänsä.

Jo ammattimaisen taiteen varastoinnin hiilijalanjälki kääntyy taidekokoelmia vastaan.

Taidekokoelman kerääminen on subjektiivista työtä. Oli kyseessä kuinka iso raati tahansa, sen mielipide on silti sarja subjektiivisia totuuksia. Hyvässä tapauksessa raadin näkemys on muodostettu vahvan asiantuntemuksen varaan.

Pahin ongelma syntyy, jos poliitikot pyrkivät puuttumaan taidekokoelmien sisältöön. Euroopan lähihistoriassa on useita esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun poliitikot määrittelevät, mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta.

Sivistyneessä yhteiskunnassa jokaisella politiikassa toimivalla pitäisi olla selkäytimessä periaate, että poliitikot eivät ota kantaa taiteen sisältöihin.

Poliitikkojen tehtävä on sen sijaan ottaa kantaa siihen, paljonko yhteiskunta käyttää rahaa kokoelmien kartuttamiseen, säilyttämiseen ja esilläpitoon.

Kun puhutaan rahasta, on vastakkainasettelu väistämätön. Kunnioitan poliitikkoja, jotka ovat valmiit päättämään, että kunta ostaa taidetta rahalla, jolla voisi palkata lisää lähihoitajia vanhuksista huolehtimaan.

Kunnioitan myös poliitikkoja, jotka kehtaavat sanoa ääneen, että vanhusten kääntäminen vuoteessaan on tärkeämpää kuin taiteen ostaminen.

Epäilen, että suurin osa poliitikoista ei ole selvittänyt asiaa itselleen.

He eivät kehtaa tuoda vastakkainasettelua julki ja pelkäävät vaikuttavansa epäsivistyneiltä. Kun kapasiteetti ei riitä asian miettimiseen, on helpointa olla hiljaa.

Juuri näitä poliitikkoja meidän kuvataiteen ammattilaisten ja harrastajien tulee kiittää siitä, että Suomessa edelleen kerätään taidekokoelmia yhteiskunnan varoilla: tallennetaan aikamme taidetta tuleville sukupolville ja täydennetään vanhoja kokoelmia taidehistoriallisin perustein.

Toki monessa kunnassa taiteen ostamista perustellaan muullakin kuin museaalisen kokoelman ylläpidolla.

Taidetta ostetaan julkisiin tiloihin, jotta elinympäristö olisi viihtyisämpi. Taide on omiaan rikkomaan kaupallisen visuaalisuuden ylivaltaa kaupunkitilassa.

Taiteen sijoittaminen esille on mielestäni tärkeää. Se ottaa julkisen tilan haltuun positiivisella tavalla. Se näyttää rajapinnan, jossa tila muuttuu yhteiseksi omaisuudeksi sen sijaan, että se olisi yritysten omistamaa ja hallitsemaa aluetta.

Taideteosten koko on viimeisen puolen vuosisadan aikana kasvanut valtavasti. Kuvataiteilijoita on enemmän kuin ennen, ja sitä myötä tehdyn taiteen määrä on lisääntynyt.

Taidetta hankitaan valtion ja kuntien kokoelmiin paljon, vaikka varastot ovat jo täynnä eikä lisää säilytystilaa tunnu löytyvän.

Julkisten taideostojen raju vähentäminen sisältää silti ison riskin. Kun teoksia hankitaan runsaasti, on suurempi mahdollisuus siihen, että asiantuntijaraadit osuvat oikeaan ja se aikansa merkittävin taide siirtyy osaksi julkisia kokoelmia – ja että varmistetaan sen taiteen laatu, joka tulevaisuudessa kertoo meidän ajastamme.

Tämä perustelu herättää loogisuudestaan huolimatta tai juuri siitä johtuen epäilyksen. Onko menneisyydessäkin hankittu taidetta lavealla kädellä?

Olisiko niin, etteivät kaikki valtiolle sata vuotta sitten ostetut maisemamaalaukset olekaan taidehistoriallisesti merkityksellisiä? Vievätkö tällaiset teokset tilaa julkisten kokoelmien liian pienistä varastoista?

Kyllä vievät.

Osaa niistä voi perustella ajankuvalla, mutta tällöin ne kuuluisivat taidemuseokokoelmien sijasta historiamuseoihin.

Paras ratkaisu olisi jälleen asiantuntijan tekemä arviointi, jossa hän kävisi läpi vanhat taidehankinnat ja pohtisi, mitkä teokset ansaitsevat aidosti statuksensa osana taidemuseokokoelmaa.

Seulaa läpäisemättömät teokset voitaisiin sijoittaa museaalisen suojelun ulkopuolelle vanhainkotien asiakashuoneisiin ja sairaaloiden käytäville. Ei niitä tarvitsisi polttaa eikä edes myydä.

Toinen tapa, jolla kokoelmavarastoihin saataisiin tilaa, olisi digitaalisesti käsiteltävän taiteen ostaminen tiedostoina.

Mediataiteen suhteen näin yleensä menetelläänkin. Kun ostetaan videoteos, ei hankita samalla videotykkiä varastoon pölyttymään.

Miksi valokuvien mukana ostetaan isot alumiinille printatut kuvat, joiden käsittely on hankalaa? Eikö riittäisi, että ostetaan tiedostot, vedostusohjeet ja käyttöoikeus?

Tilaa säästyisi ja ympäristö kuormittuisi nykyistä vähemmän.

Julkisiin taidekokoelmiin ostetaan teoksia myös ajankohtaisia näyttelyitä varten – asetettavaksi esille juuri nyt, ja usein osana erilaisia teemallisia kokonaisuuksia.

Moni teos elää hienosti nykytaidenäyttelyssä, mutta menettää ajankohtaisuutensa muutamassa vuosikymmenessä. Hankittu teos jää silti paisuttamaan kokoelmaa hamaan tulevaisuuteen asti.

Kaikkea tätä taidetta ei tarvitsisi ostaa julkisiin kokoelmiin vain siksi, että taiteilija saisi korvauksen tekemästään työstään. Taiteilijalle tulee kuitenkin maksaa siitä, että museot esittävät hänen teoksiaan.

Siksi kuvataiteen näyttökorvausten tulee olla riittävät, ja valtion ja kuntien taidemuseoiden tulee sitoutua niihin mukisematta.

Kirjoittaja on kuvataidekriitikko ja Helsingin taidemuseon johtokunnan puheenjohtaja. Kirjoitus on julkaistu alunperin 19. marraskuuta ilmestyneessä lehdessä.

Tweet