1. marraskuuta

1.11.2010

Jarkko Tontti

Kaikkein merkittävimpiä historiallisia tapahtumia muistetaan harvoin näyttävillä merkkipäivillä. 1.11.1993 on kuitenkin Euroopan historian tärkeimpiä päivämääriä. Silloin tuli voimaan Maastrichtin sopimus, joka perusti Euroopan unionin. Suomi liittyi siihen muutamaa vuotta myöhemmin, vuoden 1995 alusta.

1. marraskuuta 1993 sai alkunsa talous- ja rahaliitto. Silloin syntyi unionin kansalaisuus ja harpottiin eteenpäin yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ja oikeus- ja sisäasioissa. Euroopan parlamentti muuttui keskustelukerhosta päätöksentekijäksi.

Maastrichtin jälkeen yhteistyö on edennyt pidemmällä vaikka paljossa on vielä parantamisen varaa. Mutta verrattuna edeltäneisiin vuosisatoihin, jolloin kansallismielisyys eli nationalismi johti muutaman vuoden välein verisiin tappokinkereihin ympäri Eurooppaa, muutos on ollut valtava.

EU:lla toki vastustajia riittää yhä. Populistit pitkin mannerta lietsovat pelkoa, ennakkoluuloja ja vihaa. Impivaaralainen pysähtyneistö osaa vain vastustaa. Joillekin unioni on antikristus, joillekin sosialismia, joillekin USA:n ja suuryritysten salajuoni.

Laitavasemmiston ja laitaoikeiston koominen allianssi on ollut vuosituhannen vaihteen hassunkurisimpia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Globalisaation ja ”uusliberalismin” vastustajat kiljahtelevat yhteen tahtiin kaappirasististen nationalistien kanssa, molemmille EU on paras mahdollinen vihollinen.

Globalisaatiovastainen liikehdintä on sittemmin kuihtunut, ei vähiten siksi, että monet havahtuivat siihen, että sen agenda muistutti kummasti nationalistisen äärioikeiston agendaa.

Ei tässä mitään uutta ole. 1970-luvun äärivasemmiston puheissa vilisi termi ”kansa” aivan yhtä taajaan kuin se nykyään vilahtelee perussuomalaisten mouhotuksessa.

Poliittiset äärilaidat muistuttavat loppupeleissä hämmentävällä tavalla toisiaan. Toki globalisaatiokriitikoissa oli myös tolkun ihmisiä, jotka huomioivat yksittäisiä ongelmia, eivätkä vastustaneet koko ilmiötä, ihmiskunnan globaalia yhteistoimintaa ja kanssakäymistä.

Pitkällä tarkasteluvälillä laitaoikeiston ”maahanmuuttokritiikki” ja globalisaatiota vastustavan laitavasemmiston ”kapitalismikritiikki” ovat pelkkiä ilmavaivoja, merkityksetön sivujuonne globaalin yhteistyön kiihtyvässä prosessissa.

EU-vetoiselle kehitykselle on toki myös vaihtoehtoja, esimerkiksi kapitalismi ilman ihmisoikeuksia, eli kiinalaisvetoinen globalisaatio.

Kaikkine puutteineenkin Euroopan unioni on parasta mitä Eurooppa on saanut aikaan, ehkä koskaan. Tulevaisuudessa 1900-luvusta tullaan muistamaan se, että silloin kollektivistiset ideologiat hävisivät lopullisesti EU:n edustamalle ihmisoikeuksiin perustuvalle liberaalille demokratialle.

Kirjoittaja on kirjailija ja lakimies.

Tweet