Omalla asialla

21.9.2010

Vihreät lasit

Toimittajan työsuhde-etuihin on perinteisesti kuulunut, että omaa viestintä on voinut surutta hyödyntää oman henkilöbrändin rakentamisessa.

Jo kauan ennen kuin brändäämisestä oli Suomessa edes kuultu, Esko Seppäsen, Antero Kekkosen ja Reino Paasilinnan kaltaiset televisiotoimittajat rakensivat lupamaksajien rahoilla itselleen julkisen imagon, jonka sittemmin kapitalisoivat vaaleissa kannatukseksi.

Kahden televisiokanavan ja yhden kulttuurin Suomessa temppu toimi hyvin. Yhtenäiskulttuurin ja Ylen monopolin murruttua tehtävä on käynyt hankalammaksi, kuten Petri Sarvamaa ja Seppo Huhta voivat todistaa.

Nykyisin televisiotoimittajan julkisuus riittää lähinnä dekkareiden myyntiin.

Jarkko Sipilän teokset kipuavat Mitä Suomi lukee -listalla aina pari pykälää, kun MTV3:n rikostoimittaja ujuttaa huolestuneet kasvonsa uutisjuttuunsa. Ylen uutispäällikkö Matti Rönkä tuntee saman markkinamekanismin.

Lehdistö ei ole koskaan ollut yhtä tehokas henkilöbrändin rakentaja kuin televisio, mikä kismittää kirjoittavia toimittajia.

Niinpä printtitoimittajat ovat keskittyneet niihin asioihin, joihin heidän vaikutusvaltansa riittää: lippakioskien kohtaloon, lähikuppilan palvelutasoon ja virkamiehille vittuiluun.

Lehtitoimittajien linjauksia voi lukea kolumneista, joiden yhteyteen painetaan yleensä heidän oma kuvansa. Nämä kirjoitelmat ovat yleistyneet voimakkaasti sen jälkeen, kun lehdet ovat pyrkineet muokkautumaan internetin paineessa ”taustoittavammiksi” ja ”analyyttisemmiksi”.

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen sai pari viikkoa sitten kolumnikirjoitelmista tarpeekseen. Hän lähetti Hesarin toimitukselle viestin, jossa linjattiin, että näkökulmakirjoittelua on syytä vähentää. ”Liika on liikaa”, Pentikäinen totesi asiasta uutisoineelle M & M:lle.

Pentikäisen nootti tuli sattuvasti samana päivänä, kun Seija Sartti kirjoitti neljännenkymmenennenkahdeksannen kolumninsa työotsikolla ”Havaintoja Strindbergin terassilta”. Ensimmäisenä leikkuriin joutui kotimaansivujen Välihuomio-palsta, jolle Sarttikin oli kerran viikossa kirjoittanut.

Monelle hesarilaiselle Pentikäisen linjaus oli varmasti ankara isku. Mutta niille, jotka uskovat, että toisenlainen maailma on mahdollinen, kyseessä oli ilon päivä.

Toisenlainen maailma eroaa nykyisestä siten, ettei siellä tarvitse lukea Aarno Laitisen ja Seija Sartin perheen kuulumisia viikoittain valtakunnan päälehdistä.

Kirjoittaja on median sisäpiiriläinen, joka on allerginen julkisuudelle. Kirjoitus on julkaistu alunperin 17. syyskuuta ilmestyneessä Vihreässä Langassa.

Tweet