Marjaanien hauta

27.7.2010

Rosa Meriläinen

Pori jazz on laajentunut vuoden ainoaksi poliittiseksi messutapahtumaksi. Sitä kutsutaan Suomi Areenaksi ja sinne menevät kaikki, jotka haluavat seuraavissa vaaleissa tulla valituksi tai muuten vain tehdä itsensä tiettäväksi.

Onhan Pori jazz ollut jo pitkään seurapiiritapahtuma, mutta nykyiseen painoarvoonsa se on noussut parissa vuodessa. Yhtäkkiä siitä on tullut poliitikkojen ja järjestöväen pakollinen lomankeskeytys – niille, jotka siis ylipäänsä uskaltavat jonkinlaista lomaa pitää aikana, jolloin pitäisi olla aina tavoitettavissa.

Itse saavuin kaupunkiin vain katsomaan Tori Amosta. Koska ei ole olemassa ilmaista konserttilippua, aloitin musiikkielämyksen osallistumalla Porin kaupungin vastaanotolle. Ennen vanhaan tällaisia edustustilaisuuksia oli elämässäni usein ja koin ne ajoittain velvollisuudekseni. Nyt en voinut valittaa etuoikeutettua asemaani tarjottujen antimien ääressä.

Menimme seuralaiseni kanssa ensin piiloon puhujakateederin taakse, kunnes onnistuin löytämään tuttua ja turvallista seuraa: Elena Gorschkov-Salorannan, Panu Laturin, Annukka Bergin ja Leo Straniuksen. Aina ei jaksa minglata.

Ehdin siinä kuitenkin lohirullan ja sillileivän välissä uhrata ajatuksen edustamiselle. Jotkut poliitikot ovat nimittäin pelottavia.

Sitä voisi luulla, että on pelottavaa nähdä, miten erilainen on ihminen edustaessaan ja ollessaan vapaalla. Ei, se on vain luonnollista. Pelottavimpia ovat ne, joilla ei ole sitä vapaata vaihdetta. Niitä, joihin tutustuessaan tajuaa, ettei naamion takana ole mitään: he todella ovat tuollaisia.

Kun vaalit lähestyvät, me kaikki aktiivit joudumme turuille ja toreille kohtaamaan ihmisiä. Siellä ollaan kärsivällisiä, argumentoidaan ja yritetään antaa itsestä ja omasta puolueesta hyvä kuva. Toisille se on helpompaa kuin toisille.

Saavuin puoluetelttojen kujanjuoksuun ihan vahingossa ja kävin halailemassa ex-kollegoja. Simo-paran hylkäsin keskustan kopin eteen, josta aina aurinkoinen Pekka Haavisto kävi hänet pelastamassa sillä aikaa, kun syleilin ihanaa Juha Korkeaojaa. Nämä miehet kuuluvat niihin, jotka tuntuvat luonnostaan säteilevän kansalaiskohtaamisissa.

Suomi Areenan monien yleisötilaisuuksien idea on paitsi laittaa poliitikot väittelemään keskenään, myös antaa kansalaisille mahdollisuuden päästä haastamaan poliitikkoja. Koska itse skippasin kaikki vakavahenkiset osuudet, kerronpa mitä kuulin muilta.

Ensinnäkin kokoomuksen varapuheenjohtaja Sampsa Kataja valitteli minulle John Fogertyn keikan jälkeen, miten kyvyttömiä monet poliitikot ovat puhumaan ilman jargonia. Tämä on hyvä ja varmasti ikitosi huomio.

Lukuisat nimettömät lähteet valittivat sitä, miten sitkeästi Mikael Jungner kieltäytyy vastaamasta asiakysymyksiin. Hänen mukaansa sdp voi olla sekä arvopuolue että etujärjestö. Hänen mukaansa ydinvoima ja sukupuolineutraali avioliitto eivät ole poliittisia kysymyksiä, vaan omatunnon kysymyksiä.

Jep jep, morjentes vaan demarien vaalistrategialle, joka sen myötähäpeää aiheuttavan ”kansan edustaja” –juutuubivideon mukaan pitäisi olla asiapitoinen imagohutun sijaan.

Noloksi nimettömät lähteet kuvasivat myös kansalainen/kansanedustaja Matti Vanhasen aktiivista kyselijän ja kommentoijan roolia yleisön joukosta. Hänkään ei kuitenkaan saavuttanut Marjaanien hautaa.

Tämän uuden poliittisen termin minulle lanseerasi eräs pirkanmaalaisen äänikuningattaren Suomi Areena –toimintaa seurannut media-ammattilainen. Marjaanien hauta on se syvä alennustila, jossa poliitikko pyrkii maanishysteerisellä ja kaiken itsekunnioituksen hylkäävällä aktiivisuudella saamaan nimensä ja naamansa julkisuuteen. Välttäkäämme sitä.

Huonommin maantietoa tunteville lukijoille tiedoksi, että mariaanien hauta on maapallon syvin kohta: 10 911 metriä maanpinnan alapuolella. Marjaanien hauta on kuulemma sitä syvempi.

Kirjoittaja on entinen vihreä kansanedustaja, joka puraisee blogissaan päivänpolitiikkaa kerran viikossa.

Tweet