Erottautumisen politiikka

10.6.2010

Jukka Relander

Aivan aluksi haluan kiittää Esa Suomista kiinnostavasta ja ajatuksia herättäneestä puheenvuorosta tällä palastalla viime viikolla. Sen kanssa on hedelmällistä olla eri mieltä.

Suomisen mukaan vihreiden aatteellista valveutumista ei pitäisi mitata sillä, kuinka monta muutosesitystä poliittiseen ohjelmaan tehtiin, vaan sillä, että puoluekokousaloitteita tehtiin vain 16, siinä missä demarit tekivät niitä neljättä sataa.

Havainto tästä epäsuhdasta on aivan oikea. Ongelma on diagnoosissa. Suominen tulkitsee puoluekokousaloitteiden suuren määrän heijastelevan aatteellista valppautta. Kyse on kuitenkin jostain aivan muusta.

Vihreät ovat hyvin aktiivisia aatteellisissa kysymyksissä. Juuri se näkyi ja näkyy ohjelmatyöhön kohdistuvassa kiinnostuksessa. Jopa siinä määrin, että saatoimme poliittisessa ohjelmaryhmässä laskea jäsenistön aktiivisuuden varaan, tyytyä pohtimaan päälinjoja (jotka nekin kyllä muuttuivat matkan varrella) ja luottaa siihen, että konkretiaa tulee järjestöiltä ja ihmisiltä. Niinkuin tulikin.

Näin toimii aatepuolue. Puoluekokousaloitteiden määrä taas on korkeampi intressipuolueissa. Siis siellä, missä ajetaan oman ryhmän etua, tai puolustetaan saavutettuja asemia. Demareiden aatteellisen pohjan hautauduttua Lipposen oikeistohallituksen koviin linjauksiin vain ryhmäintressit jäivät. Ne tuottavat puoluekokousaloitteita, mutta eivät aatteellista keskustelua.

Vihreät ovat ideologisesti valppaita, mutta samalla aika huonoja hahmottamaan itseään ryhmänä, joka voisi jollakin tavalla paikantaa sellaisen keskinäisen edun, jota voisi tavalla tai toisella edistää.

Oikeastaan se menee päinvastoin, kuten Suominen oivaltavasti vihjaakin: jos vihreä vilkaisee ympärilleen, hän ei havaitse viiteryhmäänsä, vaan joukon ihmisiä, joista erottautua, tai parhaimmillaankin, joukon ihmisiä joiden kanssa erottautua yhdessä.

Erottautumisen politiikka pitäisi kuitenkin ajatella loppuun saakka. Väitän, että tällä hetkellä eräs keskeinen poliittinen jakolinja on se, että  haluavatko ihmiset erottautua vai etsiä yhteisiä perusarvoja. Tämä linja kulkee osin puolueiden välillä, osin niiden sisällä, ääripäinään monenkirjavat vihreät yhtäällä, ja yhden kansan, mielen ja kielen linjoilla olevat perussuomalaiset.

Vihreästä näkökulmasta yhteiset ja kaikkien jakamat arvot ilmenevät kontrollina tai kaunana, eli kohdettaan kyttäävänä sosiaalipolitiikkana tai tunkkaisena sisäryhmäajatteluna, joka ruokkii nationalismia ja rasismia.

Demarit ovat perinteisesti kannattaneet kontrollikeskeistä sosiaalipolitiikkaa, mutta viimeaikainen ilmoittautuminen pöyhimään nationalisimin tunkiota yhdessä perussuomalaisten kanssa on uusi aatteellinen avaus.

Vihreän politiikan perusarvot lähtevät moninaisuudesta ja kirjavuudesta. Ihmiset, jotka haluavat tavalla tai toisella erottautua, ovat myös sallivampia toisten erilaisuutta kohtaan. Siksi vihreät ovat aina valmiita puolustamaan erilaisuutta, oli sen viitepisteenä sitten etninen tausta, seksuaalisuus tai mikä muu tahansa.

Ajatuksena on se, että elämän moninaisuuden salliminen ja tunnustaminen tuo lisää henkistä elintilaa myös vähemmistöihin kuulumattomille.

Erottautumisen politiikka ei ensisijaisesti ole sitä, että lyödään kansaa ällikällä kuuntelemalla puolalaista avantgardea tai harppupoppia, vaan halua rakentaa väljä, salliva ja suvaitseva yhteiskunta, jossa ihmisiä resursoidaan ilman kontrollia.

Gallupeista päätellen myös äänestäjät ovat huomanneet tämän, hallitustaipaleen raskaudesta huolimatta.

Tweet