Etu- ja takaperoista kehitystä

21.9.2007

Heidi Hautala

Kirjoittaja on kuuden vuoden pestin jälkeen Kepan puheenjohtajan paikan jättävä kansanedustaja.

Paavo Väyrynen on kaukana ministeristä, joka vain toimii hallinnonalansa edushenkilönä ja äänitorvena. Hänellä on visioita, ja tahtoa. Hänen persoonalliset näkemyksensä ovat tulleet esille paitsi epäilevässä suhtautumisessa työperäiseen maahanmuuttoon, myös hänen omalla vastuu­alueellaan, kehityspolitiikassa. Tämän sai havaita salintäysi kehitys­järjestöjen ja muiden sidosryhmien edustajia, kun tarjoutui tilaisuus viettää ruhtinaallisesti koko aamupäivä uuden kauppa- ja kehitysministerin maailmaan tutustuen.

Väyrynen on eri maata kuin moni muu poliittisen polvensa edustaja painottaessaan kestävää kehitystä ja erityisesti ilmastonmuutoksen torjuntaa. Haaviston ja Hassin ministerikausien jälkeen tällä saralla onkin ollut hiljaista. Väyrysen ilmastoherätys on tervetullut, sillä kehitysjärjestöjen parissa istuu sitkeässä ajattelu, että ympäristöasiat voidaan ulkoistaa ympäristöjärjestöille. Ympäristöasioiden ulkoistamisessa on yhtä vähän järkeä kuin siinä, että gender-asiat voitaisiin uskoa naisjärjestöjen huoleksi. Maailmasta ei saa otetta, ellei opettele ajattelemaan moniulotteisesti, yhdellä kertaa ja herpaantumatta.

Kehitysministerin halu ja kyky edistää ympäristöasioita ja ilmastopolitiikkaa punnitaan siinä, miten paljon hän on valmis käytännössä sivuuttamaan niitä korvillelyöviä pyrkimyksiä. Hänen sopii odottaa tutkituttavan päätösten ympäristö- ja ilmastovaikutukset seikkaperäisesti, myös vastuulleen kuuluvassa kauppapolitiikassa.

Väyrysen epäilykset kehitysmaille annettavasta suorasta budjettituesta saattavat enteillä linjanmuutosta, joka selvästikin veti johtavat virkamiehet mietteliäiksi. Oli šokeeraavaa kuulla, että kansalaisten tuki kehitysyhteistyölle tulisi hankkia painottamalla nykyistä enemmän kehitysyhteistyöprojekteja. Niillä kun voidaan edistää suomalaista osaamista ja teknologiaa vaikka maaseudun kehittämis-, metsitys- ja vesihuolto-ohjelmin. Tämä ilahdutti alan konsultteja ja tutkijoita, jotka ovat viisitoista vuotta kokeneet olevansa erämaassa. Modernia kehitysajattelua se ei edusta.

Jos ilmasto-Väyrynen on kuin uusi mies, ohjelma- ja projektipainotukset puolestaan ovat kuin 1980-luvun puku, joka ei enää istu. Viime aikoina kehitysyhteistyötä on keskitetty harvempiin maihin ja suunnattu budjettitukeen, jolla voidaan edistää kehitysmaiden kykyä muuttua, muun muassa osoittamalla varojaan koulutukseen, terveydenhoitoon ja naisten aseman vahvistamiseen.

Hallituksen kehityspoliittisessa ohjelmassa olisi muutenkin korostettava perusrakenteita: oikeusvaltiota, kansalaisyhteiskunnan vahvistamista korruptoituneiden vallanpitäjien vahtikoiraksi. Kuinka kehitys muuten voisi olla mitenkään kestävää?

Kannattaa olla hereillä, sillä meillä on nyt kehitysministeri, jolla on omia ajatuksia.