Mitään en oo ottanu

26.3.2010

Jenni Leukumaavaara

Tunnelma on kuin pullonpalautusautomaatilla krapula-aamuna. Kaikki katselevat sivuilleen ja kiemurtelevat kiusaantuneesti.

Tunnelma on sama, mutta tilanne toinen. Olen viime viikkoina jututtanut lobbaajia ja lobattavia.

Lobbauskulttuuri ja etenkin siihen suhtautuminen ovat taas yksi kummallinen maan tapa.

Sanakirjan mukaan lobbaus tarkoittaa ”vaikuttamista päättäjiin jonkin asian puolesta tai sitä vastaan tuomalla toistuvasti mutta hienovaraisesti mieleistään kantaa esille joukossa, joka tuntuu asialle vastaanottavaiselta”.

Moni kansanedustaja pitää lobbausta hyvänä tiedonlähteenä. Varapuhemies Seppo Kääriäinen sanoo sen olevan osa kansanvaltaa. Silti suut napsahtavat tiukasti kiinni, kun kysyy lounasseuran tai sähköpostin lähettäjän nimeä. Hys hys, sanoo lobbaajakin.

Mikä siinä on niin hankalaa? Onko salamyhkäisyys ainoa tapa toimia? Tietoa joka tapauksessa annetaan ja kerätään. Silti leikitään, että eletään umpiossa, jossa ajatukset ihan itsekseen leijailevat päähän kuin lumihiutaleet taivaalta Rukan laduilla.

Tällainen ajattelu on pelottavampaa kuin se, että myöntäisi suoraan muille tai edes itselleen, kuka tai mikä omaan ajatteluun vaikuttaa.

Salailu herättää aina epäilyksiä ja kysymyksiä. Vaalirahoitusjupakastakin selvittiin hengissä, ja avoimuuden lisääntymistä on kiitelty.

Ja onhan tämä lobbaaminen ihan eri asia. Eikö niin?

Tweet