Vihreän pitää elää kuin pyhimys

7.9.2007 0.00

Suvi Suutarinen

Meitä vihreitä on moitittu siitä, että olemme nostaneet itsemme jalustalle tiedon ja tietämisen suhteen. Väite pitää osittain paikkansa. Pienen teollisuuskaupungin vihreänä tulee usein mietittyä, miksei suosiomme täällä voi olla suurempi. Muutaman ihmisen voimin kaiken pyörittäminen käy työlääksi, ja uusien jäsenien löytäminen tuntuu samalta kuin yrittäisi etsiä timantteja takapihalta.

Asun kaupungissa, jossa demareilla on ollut valta ja voima. Kunnia heiltä meni viimeistään siinä vaiheessa, kun talous jäi viime vuonna 14 miljoonaa alijäämäiseksi. Silti pelkään pahoin, ettei äänestyskäyttäytyminen tule muuttumaan, ellei jonkin valtakunnan ihmettä tapahdu.

Olen yrittänyt kysellä ihmisiltä, ketä ja miksi he äänestävät. Useat sanovat, että voisivat äänestää vihreitä ja jopa asettua ehdolle, mutta tuskin täyttävät kriteereitä. Tässä kohdin päässäni alkavat hälytyskellot soida. Siis mitä kriteereitä? Täytänkö minäkään niitä?

On vankkoja käsityksiä siitä, millaisia vihreät ovat. Olemalla nainen ja vielä akateemisesti koulutettu on yleensä helppo sulautua vihreisiin. Sitten mietin itseäni – eikä hyvältä näytä.

Vaikka yritän käyttää kahdella lapsellani kestovaippoja, joskus laiskuuden puuskassa käytän kertakäyttövaippoja. Syön joskus lihaa. Ajan autoa, käyttäen huonona tekosyynä lapsiani ja kaupunkini onnetonta joukkoliikennettä.

Viimeisenä syntinäni ovat käytetyt lastenvaatteet, joita ostan yli tarpeen. Myyn niitä nettihuutokaupassa tehden joskus jopa voittoa. Tuolloin pieni kapitalisti sisälläni hieroo käsiään tyytyväisenä. Hyi minua! Kierrätystä sentään harrastan asiaan kuuluvalla vakavuudella yrittäen hiljentää muista asioista soimaavan omantunnon äänen.

Kerrottuani tuttavalleni tästä kulutuksen hurmiosta, hän sanoi, ettei tuo mitään, mutta ei ehkä kannata sitä pahemmin kaupungilla huudella, olethan vihreä. Tämä kommentti pysäytti minut.

Keitä muita politiikassa mukana olevia arvioidaan elintapojensa mukaan kuin vihreitä? Tuskin ketään. Olemme tiukan arvioinnin kohteena, koska puhumamme aiheet koskevat suoraan ihmisten omaantuntoon. Meitä pidetään arvomaailmaltamme ja elämäntavoiltamme valveutuneina. Puhumme tärkeistä asioista niin vakavalla äänellä, että se tekee meistä velvollisia toimimaan esimerkkeinä valitsemallamme tiellä. Mutta että vielä muidenkin silmissä tulisi elää kuin pyhimys, on liikaa vaadittu. Ainakin minussa se aiheuttaa massiivisen selitys- ja tekosyyryöpyn.

Myönnän miettineeni vihreisiin liittyessä, olenko kyllin kelpo puolueelle. Olisinko kuin tapakristitty uskovien keskuudessa? Kuitenkin ajattelin, että haluni muuttaa maailmaa on niin voimakas, että se ajaa minut mukaan toimintaan. Tämä toimikoon minun kriteerinäni.

Tärkein kysymys kuuluukin, että olemmeko tiivistäneet ymmärryksemme teorioiksi sekä vaatimuksiksi? Mikään koulutus ei takaa täydellistä ymmärtämystä ihmistä ja hänen elämäänsä kohtaan. Erilaisissa tilanteissa elävät ovat oman elämänsä asiantuntijoita, ja heitä me tarvitsemme joukoissamme. Tarvitsemme näitä ihmisiä, jotta ajamamme asiat tulevat kuulluiksi ja nähdyiksi.

Minun vihreyteni ja ekologinen omatuntoni kasvaa ja kehittyy koko ajan sitä mukaa, kun saan tietoa asioista. Samalla se on herkkä ja henkilökohtainen asia. Toivotut muutokset koskettavat niin syvältä, että niitä soisi käsiteltävän hellävaraisesti. Fanaattisuus ei niiden seuraksi sovi.

Muutoksen aikaansaamiseksi tarvitsemme kuuntelemisen taitoa. Tämä on muistettava, koska kukaan ei halua kuulla elävänsä väärin. Emme voi vaatia enempää kuin ihmiset ovat valmiita antamaan. Muutoksen on lähdettävä ihmisestä itsestään, ja ensisijaisesti sen on tapahduttava peiliin katsomalla.