”Ketään ei heitetä pakkaseen”

12.2.2010

Elina Hirvonen

Kaksi miestä istuu saunan lauteilla ja puhuu elämästä, rakkaudesta, menetyksistä ja kaipuusta. Kasvot ovat uurteiset, ryhti kumara. Kun löylyistä on nautittu riittävän pitkään, miehet alkavat miettiä iltaa ja yötä.

Vähitellen käy ilmi, että ”hotellit” joista he puhuvat ovat talvisen Helsingin harvoja lämpimiä paikkoja, joihin asunnoton voi levittää makuupussinsa yöksi.

Kohtaus on Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen loistavasta dokumenttielokuvasta Miesten vuoro. Elokuvassa miehet istuvat saunan lauteilla ja puhuvat elämästään. Kohtaukset ovat koskettavia ja osa riipaisevan hauskoja.

Näin elokuvan pari viikkoa sitten, ja siinä esiintyvät asunnottomat miehet eivät jätä minua rauhaan. Kohtauksessa liikuttivat paitsi miesten kohtalot, myös tapa, jolla ohjaajat esittivät heidät.

Kuinka monta kertaa muistatte nähneenne asunnottoman esitettävän julkisuudessa tavalla, jossa ensisijaista ei ole asunnottomuus, vaan ihmisyys?

Samalla kohtauksesta jäi lohduton olo. Olen nähnyt toisen miehistä raitiovaunussa, horjumassa portaita rattaiden kanssa. Todennäköisesti olen kääntänyt katseen ja nyrpistänyt nenää hajulle.

Ja muistan monia muita samannäköisiä miehiä ja naisia, nukkumassa raitiovaunupysäkeillä tai työntämässä kolisevia kärryjä kadulla. Tarvitaanko elokuva, että sellaiset ihmiset voi nähdä kääntämättä katsetta?

Mietin samoja kysymyksiä seuratessani Helsingin kaupunginvaltuuston taannoista keskustelua romanikerjäläisten hätämajoituksen loppumisesta. Siinä huomio kiinnittyi myös yhteen, osittain käsiteltävän kysymyksen ulkopuoliseen asiaan.

Suuri osa valtuutetuista puhui kuin olisi ennenkuulumatonta, että ihmiset joutuvat Suomessa asumaan kadulla. Kokoomusryhmän puheenjohtaja Laura Räty sanoi suoraan: "Ketään ei Helsingissä heitetä pakkaseen.”

Oh hoh. Pääkaupunkiseudulla on tällä hetkellä noin 3 500 koditonta ihmistä. Suurin osa asuu tuttavilla ja asuntoloissa, muutama sata nukkuu rappukäytävissä, roskiksissa ja kaduilla. Viime aikoina sellaisissa paikoissa ollut pakkasta.

Rädyn kommentti ei kerro todellisuudesta, mutta mistä se kertoo?

Siitä, että ainakin osa Helsingin valtuutetuista kuvittelee olevansa mukana aivan toisenlaisen kaupungin politiikassa? Siitä, että asunnottomilla on surkea brändi, johon liittyy alkoholismia, mielenterveysongelmia ja pahaa hajua, ja joka on siksi helppo sivuuttaa? Siitä, että kun näemme joidenkin ihmisten kärsimystä liikaa, siitä tulee näkymätöntä?

Niin kauan kuin muistan, asunnottomuudesta on puhuttu suomalaisen yhteiskunnan häpeätahrana. Silti tilanne on vuosikymmenien saatossa muuttunut vähän, hyvin hitaasti.

Kunnallisvaaleissa olen koittanut löytää ehdokkaan, jonka ykkösasialistalle kuuluisivat asunnottomuus, ja osin siihen liittyvä pula mielenterveyspalveluista. Sellaista tyyppiä on ollut hyvin löytää. Ehkä siksi, todella kuvittelemme elävämme kaupungissa, jossa ketään ei heitetä pakkaseen.

Tweet