Elina Hirvonen, sukupolvensa omatunto

9.8.2007 23.22

Elina Heino

Dokumentintekijä Elina Hirvonen palaa kuvauskeikalta Afrikasta, halaa miehensä, pesee pyykkinsä ja lentää seuraavana päivänä Italiaan esittelemään romaaniaan. Mistä hän saa rahaa, aikaa ja energiaa tällaiseen elämään?

Tavoitan Elina Hirvosen, 32, brysseliläisen hotellihuoneen sängystä lukemasta Margaret Atwoodin Poikkeustilaa, vaikka hänen pitäisi olla Ruandassa tekemässä televisio-ohjelmaa kansanmurhasta. Internetin kautta tilattu pikaviisumi myöhästyi ja virkailijat eväsivät häneltä pääsyn koneeseen.

Hirvosella on flunssa, ja seuraava lento Ruandaan lähtee vasta neljän päivän kuluttua. Nyt on kaikin puolin oivallinen hetki hiljentyä arvioimaan mitä seuraa, kun ihminen jättää säännöllisen päivätyön toimittajana ja antaa sosiaalisen omatuntonsa viedä.

”Onhan se stressaavaa, kun suurin osa töistä on sellaisia, ettei niistä saa rahaa”, Hirvonen sanoo.

Toisaalta voi käydä niinkin, että saa juoda samppanjaa ja paistatella kirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana, kuten Elina Hirvoselle kävi kaksi vuotta sitten. Juuri aloittanut kustannusosakeyhtiö Avain julkaisi hänen esikoisteoksensa Että hän muistaisi saman, joka kertoo veljensä luokse mielisairaalaan matkaavan nuoren naisen tarinan. Kirjasta tuli myyntimenestys.

Kirjallisuus pysyy Suomessa ”elossa” lyhyen aikaa, mutta Hirvosen teos jatkaa voittokulkuaan ulkomailla. Siitä on kehkeytynyt Suomen kaikkien aikojen käännetyin esikoisteos, yhdessä Ranya ElRamlyn kirjan kanssa. Molempien esikoisteoksia on tähän mennessä myyty seitsemään maahan.

Hirvosella on lukijoita Italiassa, Englannissa, Saksassa, Puolassa, Ruotsissa, Virossa ja Islannissa. Kustantaja lupasi tarjota Hirvoselle illallisen kahden Michelin-tähden ravintolassa Chez Dominiquessa, kun kymmenen käännössopimusta on taskussa.

Taivaallinen ateria nautittiin hiljattain etuajassa. Kustantajalle tuli kiire viedä Elina syömään, koska tämä päätti muuttaa miehensä Ilpo Kiiskisen työn perässä kahdeksi vuodeksi Sambiaan. Ilpo aloittaa heinäkuussa YK:n vapaaehtoistyöntekijänä, kehitysohjelma UNDP:n tiedottajana.

Afrikka on kummitellut Elina Hirvosen elämässä monin tavoin.

Tilaisuus muuttaa Sambiaan tuli yllätyksenä, sitäkin suurempana, koska hänen seuraava romaaninsa sijoittuu osittain sinne. 2001 toimittaja Hirvonen tapasi Afrikassa nuoren sambialaisen naisen, jonka tarina jäi askarruttamaan häntä. Nainen hoiti yksin aidsiin kuolleiden sukulaisten lapsia. Hänellä oli aikaisemmin ollut brittiläinen poikaystävä, joka opetti pääkaupungin yliopistossa.

Eräänä päivänä naisen palatessa kotiin, mies oli kuljetettu pois maasta. Poikaystävä oli sanonut baarissa jotain poikkipuolista Sambian politiikasta ja tämän omat opiskelijat olivat hakanneet hänet koomaan. Miestä ei ole näkynyt sen koommin, eikä nainen ole päässyt länteen häntä etsimään.

Hirvosta askarruttaa mahdollisuuksien epätasa-arvo. Afrikkalaisella ei ole asiaa Eurooppaan. Suomalainen sen sijaan saa pikaviisumin Ruandaan internetin kautta, kenties päivän myöhässä mutta kumminkin.

Maailman epäreiluus sai Elinan lapsena opiskelemaan swahilia.

”Olin syntymässä säikähtänyt lapsi, kaikenlaisista yhteiskunnallisista asioista huolissani. Kyllästytin kaveriani pitämällä kesken leikkien palopuheita nälkäisistä etiopialaisista lapsista, jotka olin nähnyt televisiossa. Vaahtosin siitä, kuinka on pelkkää sattumaa, että olemme syntyneet Suomeen emmekä Etiopiaan.”

Hän päätti isona lähteä sairaanhoitajaksi Afrikkaan.

”Se oli pienen tytön sukupuolittunutta ajattelua, ei tullut mieleenkään että voisin olla lääkäri.”

Sukupuoleen liittyviä kysymyksiä on sittemmin puitu perusteellisesti. Elina Hirvonen kuuluu Tulva-lehden perustajakuntaan. Naisasialiitto Unionin helmoissa viisi vuotta sitten aloittanut lehti katselee maailmaa feministisin silmin ja yhdistää sukupolvensa nuoria toimittajia.

Hirvonen tiedusteli pienenä isältään, ratkeaisiko Afrikan nälänhätä, jos hän lahjoittaisi 700 markan säästönsä sinne. Isän ehdotuksesta hän käytti osan rahoistaan istuttamalla puita Afrikkaan. Hirvosesta kertoo paljon se, että hän sijoitti loppurahan obligaatioihin.

”Minusta on tullut kohtalaisen hyvä rahastosijoittaja, omistan hajautetun ja kasvavan salkun”, Hirvonen kertoo.

Hän oivalsi jo varhain, että tehdäkseen elämässään muuta kuin säännöllistä päivätyötä, pitää säästää. Sambiassa kirjoitustyönsä hän aikoo rahoittaa osin säästöillä. YK:n vapaaehtoistyöntekijöille maksettavalla kulukorvauksella tulee toimeen, varsinaista palkkaa he eivät kumpikaan saa.

”Mitä enemmän elämässään haluaa häröillä, sitä enemmän täytyy laittaa rahaa pankkiin”, hän miettii.

Raha-asioissa Hirvonen on ristiriitainen. Säästämisen vastapainoksi hän jättää laskut avaamatta ja maksaa vastaa karhut. Onneksi vakinaisessa työssä ollut Ilpo on maksanut tarvittaessa suuren osan menoista.

Hirvosen esikoiskirjalla oli toinenkin sponsori. Joonas Hytönen pyysi häntä tv-ohjelmansa taustatiimiin naisnäkökulman edustajaksi, mikä teetti töitä muutaman tunnin viikossa ja loppuaika jäi kirjoittamiselle. Elina Hirvonen on tästä onnenkantamoisesta kiitollinen.

”Joonas Hytönen Show oli henkilökohtainen apurahani”, hän nauraa.

Suomessa ei kirjalla rikastu, mutta Hirvosen tuurilla sillä rahoitetaan elokuva. Hänen ohjaamansa dokumenttielokuva Paratiisi – kolme matkaa tässä maailmassa sai ensi-iltansa keväällä. Kirjatulojen lisäksi elokuvan teossa avustivat Hirvosen opinahjo Taideteollinen korkeakoulu, Yleisradio, Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskus ja ulkoministeriön kehitysyhteistyöosasto.

Elokuvan päähenkilö on laittomasti Eurooppaan saapunut malilainen Bakary, joka asuu kadulla ja työskentelee alipalkattuna tomaattiviljelmillä Espanjassa. Kuvausryhmä vei Bakarylta terveiset Maliin tämän kotikylään, jonne ei vie tietä.

”Me olimme siellä ensimmäiset valkoiset ihmiset.”

Kylä on alueella, jota ilmastomuutos runtelee rajusti. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua kylää ei enää ole, sillä ympäristö tulee aavikoitumaan elinkelvottomaksi.

”Afrikka on meille länsimaalaisille se kolkka maailmassa, jolta kaikkein mieluiten sulkisimme silmämme. Omatunnon ja yhteiskuntarauhan kannalta tuntuu kestämättömältä, että yksi maanosa on täysin ulkona muusta maailmasta. Jo nyt ihmiset yrittävät sieltä hinnalla millä hyvänsä pois, ja ilmastonmuutos uhkaa tehdä Afrikasta elinkelvottoman.”

Malilainen Bakary joutuu nukkumaan Euroopassa autotien vieressä muovien alla, mutta hänen perheensä asutti eurooppalaiset vieraansa parhaaseen savimajaan ja lahjoitti heille vuohen, suuren kunnianosoituksen.

”Olisi ollut kamalan epäkohteliasta jättää maistamatta sitä vuohta”, kasvissyöjä muistelee tukalaa tilannetta.

Häntä painaa ajatus, että maailma ei ole kestävä, jos puolet meistä elää köyhyydessä ja puolet rikkaudessa.

Tämän Hirvonen koki erityisen absurdina lennettyään päivä Malilta paluun jälkeen Italiaan markkinoimaan kirjaansa. Ikkunattoman vaneriseinäisen afrikkalaisen linja-auton pölyisestä kyydistä Elina siirtyi hienoihin hotelleihin, ihanien italialaisten viinien ja pastojen ääreen.

”Ehdin vain pestä pyykin, halata Ilpon ja pakata rinkan uudelleen.”

Mistä Hirvosen kaltaiset tuotteliaat ihmiset ottavat ajan ja energian kirjojen, elokuvien, kolumnien ja sen kaiken muun arkeen kuuluvan sälän tekemiseen?

”Ilpo sanoisi tähän, etten ymmärrä vapaa-ajan tarvetta lainkaan vaan teen työtä yötäpäivää kunnes sairastun. Ja Ilpo sitten kilttinä auttaa, kun tulee katastrofi. Kun on meneillään kirjan tai elokuvan kaltainen iso projekti, käytän aikaa huonosti ja epäterveellisesti”, hän tunnustaa.

”Voisi olla kivaa, jos elämässä olisi vapaita iltapäiviä tai viikonloppuja, mutta ne eivät kuulu tähän kuvioon.”

Hirvosen ratkaisu stressiin on ei-saa-tehdä-mitään-päivä. Sellaisena päivänä ei tehdä töitä tai tavata ketään sovitusti. Kävelyllä saa käydä, kirjoja saa lukea ja kahvia juoda.

Muutto Sambiaan tarkoittaa Hirvoselle tilaisuutta synnyttää uusi kirja. Hän aikoo myös hakeutua vapaaehtoistyöhön sikäläiseen kansalaisjärjestöön, joka etsii mikro- ja makrotalouden ratkaisuja köyhyyteen. Mukana kulkee ensimmäisen kirjan ajatus, jonka mukaan se mikä tapahtuu muille tapahtuu myös meille.

”Apua, tämä kuulostaa pateettiselta lausuttuna täältä hotellihuoneesta, jossa on tietokoneistettu minibaari!”, hän kauhistuu.

Piinallinen minibaari laskuttaa heti, jos vain liikauttaakin cocacola-tölkkiä. Toimintaan tottuneella Elina Hirvosella on edessään neljä turhauttavaa päivää.

Tweet