Machoilun maailma

10.8.2007 5.52

Elina Grundström

”Onks mun ulkopolitiikka liian pieni?” nimimerkki P. Tärkeä tiivistää kesän kuumimman puheenaiheen Helsingin Sanomien nettikeskustelussa. Kommentti viittaa siihen, että ulkopolitiikasta käytyyn keskusteluun on tullut hallitusvaihdoksen myötä aivan uusi machoilevan sävy.

Puolustusministeri Jyri Häkämies antoi Suomen Kuvalehdelle heinäkuussa haastattelun, jonka mukaan kriisinhallinnassa ei saa tyytyä ”kanttiinitehtäviin”. Häkämiehen mielestä Suomi voisi myös antaa afganistanilaisille 100 000 rynnäkkökivääriä, koska ”ei kukaan ole jakamassa niitä Kabulin torilla”.

Ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolainen on kiirehtinyt Suomea liittymään Naton nopean toiminnan joukkoihin NRF:ään jo syksyllä.

Ulkoministeri Ilkka Kanerva taas haluaisi lähettää Naton johtamaan Afganistan-operaatioon lisäjoukkoja; se lähentäisi suhteitamme Yhdysvaltoihin. YK:n Darfur-operaatioon suomalaisilla ei silti ole mukamas varaa osallistua, vaikka Darfur on tämän hetken suurin humanitäärinen kriisi.

Suomen ulkopolitiikka on pitkään ollut käytännössä demareiden johtamaa. Nyt kokoomus sai kerralla värisuoran: ulkoministerin, puolustusministerin ja ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajan paikat. On tavallaan ymmärrettävää, että kokoomuslaiset haluavat muuttaa suuntaa. Mutta eikö juuri ulkopolitiikassa pitäisi olla malttia ja yhteispeliä?

Kaikki machoilu ei kuitenkaan ole pahasta.

Tämä on Vihreän Langan Mies-teemanumero. Tässä lehdessä kerromme, mitä hyviä asioita testosteroni ja adrenaliini voivat saada aikaan: kuinka nuoret miehet – ja naiset – kiipesivät ydinvoimalan nosturiin ja kuinka ahkerasta opiskelijapojasta Jarkko Tontista kasvoi ärhäkkä kirjailija ja maailmanparantaja.