Luokkaretken aika

29.10.2009

Elina Hirvonen

Se iski tajuntaan Egyptin Aleksandriassa, maailman parhaan riisivanukkaan äärellä. Puhuimme egyptiläisen ystävän kanssa sukujemme historiasta.

Ystävän suku on kuulunut maan yläluokkaan niin kauan kun hän tietää. On ollut ministereitä, diplomaatteja ja tehtaiden omistajia.

Minun mummini työskenteli lähes koko elämänsä suomenruotsalaisen insinöörin kotiapulaisena. Työaika oli 24 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa.

Myös ystävälle kotiapulaiset ovat tuttuja. Perheen palvelijanhuoneissa asuu kokkeja, puutarhureita ja siivoojia, jotka ovat jatkuvasti töissä. Heidän lapsensa jatkavat samoissa ammateissa.

”Miten on mahdollista, että sinä olet siinä?”, kysyi ystävä.

”Siten, että Suomessa tapahtui sotien jälkeen yhteiskunnallinen murros, joka mahdollisti suurten ihmisjoukkojen sosiaalisen nousun.”

Sen piti olla itsestään selvää. Että me olemme hyvin vähän oman onnemme seppiä. Että kotiapulaisen tyttären ja tämän tyttären mahdollisuus korkeakoulutukseen riippuu ensisijaisesti yhteiskunnan rakenteista, ja vasta sitten henkilökohtaisista kyvyistä.

Katselin ystävän taloa siivoavia, hiljaisella äänellä puhuvia palvelijoita. Jos suomalainen yhteiskunta olisi kehittynyt toisin, olisin samassa asemassa kuin he.

”Suomi ei ole luokkayhteiskunta.” Se on pitkään ollut yksi suomalaista yhteiskuntaa kuvailevista itsestäänselvyyksistä. Luokan sijaan on puhuttu tuloeroista tai asumisen eriytymisestä. Se, miten nihkeästi luokasta Suomessa puhutaan, kertoo enemmän toiveista kuin todellisuudesta.

Toistamme, että ”Suomi ei ole luokkayhteiskunta”, koska emme halua elää yhteiskunnassa, jossa ihmisen mahdollisuudet määräytyvät syntyperän mukaan. Haluamme ajatella, että täällä rikkaus on omaa ansiota, köyhyys omaa syytä.

Silloin hyväosaisten ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, ja huono-osaiset pysyvät hiljaa. Silloin pääomatulojen palkkatuloa pienempi verotus tai perintöveron kevennykset on helppo perustella pragmatiikalla, eikä politiikasta tarvitse puhua. Ja silloin sekä tuloerot että köyhyys saavat kasvaa riippumatta siitä, mitkä puolueet pitävät valtaa.

Kun Suomessa viime vuonna kirjoitettiin köyhyyden lisääntymisestä, pääministeri sai hepulin. Ei niin negatiivisista asioista saisi puhua. Sitten keskustelu siirtyi lautakasojen kaltaisiin iloisiin asioihin.

Vuonna 2007 julkaistu kirja Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä nosti suomalaisen köyhyyden pitkästä aikaa julkiseen keskusteluun, ja vastikään julkaistu kirja Me Muut ottaa luokan uudestaan puheeksi. Onneksi.

Vaikka toivoisimme muuta, Suomi on luokkayhteiskunta, jossa osattomuus ja osallisuus periytyvät yhä suuremmassa määrin sukupolvelta toiselle. Samalla kun olemme hokeneet uskomusta taasa-arvoisesta Suomesta, puistoihin ja hiekkalaatikoille on ilmestynyt jatkuvasti lisää lapsia, joille aikaisempien sukupolvien nousun mahdollisuus on pelkkää utuista historiaa.

Tweet