Kysymyksiä Suomesta

19.10.2009

Elina Hirvonen

Kylmä puree luita tavalla, jota en ole kokenut aikoihin. Vaatteet ovat liian ohuet, kengästä repsottaa pohja. Olen unohtanut ystävän osoitteen.

Metrolippua ostaessa olo on kömpelö. Vieressä sopertaa humalainen mies. Metron ikkunasta näkyy harmaa maisema, vastapäätä nainen lukee lehteä, jonka kannessa Matti Nykänen vaatii Kimi Räikköselle lepoa.

Tämä on Suomi. Koti. Ja kaikista matkan varrella näkemistämme maista juuri se tuntuu nyt oudoimmalta.

Suuri osa matkustamisen viehätystä on ulkopuolisena oleminen. Matkalla kaikkea katsoo tietoisena siitä, että on toisessa maassa etuoikeutettu vieras, vapaa lähtemään pois.

Tutussa ympäristössä ulkopuolisuuden tuntu ahdistaa, matkalla se kuuluu asiaan. Itsenäisellä matkalla nautinnollista on, että suuri osa ajasta kuluu paikasta toiseen siirtymiseen, majapaikan ja ruuan löytämiseen, paikkojen näkemiseen ja ihmisten tapamaiseen. Ei ole aikaa miettiä sellaisia kysymyksiä kuin kuka minä olen tai mitä tehdä elämälläni.

Ne kysymykset alkoivat kirkua ratkaisua heti Helsinkiin palattua. Ja sitten laajempi kysymys, joka herää kun saa katsoa omaa ympäristöä hetken lähes vierain silmin. Millainen maa on Suomi? Mitä on suomalaisuus?

Brittiläisen antropologin Edward Duttonin vastikään ilmestynyt kirja vertaa Suomea Grönlantiin. Duttonin mukaan Suomi on laimennettu Grönlanti: maa, jonka masentuneet ja häpeään kasvaneet ihmiset eivät sopeudu moderniin yhteiskuntaan, ja hakevat lohtua alkoholista, menneisyyden kaipuusta ja uskonnollisista herätysliikkeistä.

Tuntuuko tutulta? Vai yksinkertaistamiselta tai väärinymmärrykseltä? Vai siltä, että onhan siinä tuokin puoli, ja sitten monta muuta, aivan erilaista puolta?

Tapasimme Etiopiassa amerikkalaisen pariskunnan, joiden ilmeet muuttuivat kummiksi, kun kerroimme olevamme Suomesta. He olivat viettäneet pari päivää Helsingissä ja tavanneet ihmisiä, jotka avasivat keskustelun ihmettelemällä, mitä kummaa pariskunta teki Suomen kaltaisessa ankeassa, kylmässä ja rumassa maassa.

Amerikkalaisten mielestä Helsinki oli kaunis ja puhdas kaupunki, mutta ihmisten into vakuuttaa heidät kotimaansa kamaluudesta latisti tunnelman. Parin päivän jälkeen he lähtivät Tallinnaan.

Kiusaannun, kun kuulen suomalaisten selittävän ulkomaalaisille, että ”me ollaan hiljaista junttikansaa. Avaudutaan vaan jos saadaan viinaa.” Puhujat itse ovat kaikkea muuta kuin hiljaisia, viinaan meneviä juntteja.

Yhtä lailla kiusaannun, kun joku kertoo ”totuuden” islamista tai Afrikasta, tai selittää, että miehillä on putkiaivot ja naisilla tippaleivät. En ymmärrä, mitä mieltä on paketoida yksilöitä yksinkertaisiksi stereotypioiksi kansallisuuden tai sukupuolen mukaan.

Silti koitan nyt miettiä, mitä suomalaisuus voisi olla. Ensimmäisen viikon aikana seuraavat asiat ovat kiinnittäneet huomiota: humalaisia ihmisiä on keskellä päivää paljon. Kaupoissa on paljon einesruokaa, ja vähän tuoretta. Helsingissä on metsiä, rantoja ja yhteissaunoja, joissa tulee aina levollinen olo.

Tweet