Mahtuvatko Ranska ja Turkki yhdessä EU:hun?

15.6.2007

Hanna Ojanen

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin erikoistutkija.

Aivan kuin vaalikampanjoissa yleensäkin Ranskan presidentinvaalikampanjassa ehdittiin lupailla yhtä jos toista ja availla monenlaisia ovia. Yksi ovi läimäytettiin myös kuuluvasti kiinni. Presidentiksi valittu Nicolas Sarkozy teki kampanjansa aikana selväksi, että Turkista ei voi tulla EU:n jäsentä. Perusteena hän käytti Turkin sijaintia Vähässä-Aasiassa.

Jonkinlaiseksi jäsenyyden korvikkeeksi Sarkozylla oli tarjota ajatus Välimeren unionista, johon Turkkikin luontevasti voisi kuulua.

Turkin EU-jäsenyydellä pelattiin Ranskassa jo vuoden 2005 perustuslakikansanäänestyksen yhteydessä. Jacques Chirac lupasi tuolloin erillisen kansanäänestyksen Turkin EU-jäsenyydestä. Tällä hän arveli parantavansa perustuslain läpimenon mahdollisuuksia. Toisin kävi: ranskalaiset hylkäsivät EU:n perustuslain. Lupauksesta jäi kuitenkin pysyvä muisto Ranskan perustuslakiin: sen mukaan maassa järjestetään kansanäänestys kaikista tulevista EU:n laajentumisista (ehkä Kroatiaa lukuun ottamatta).

Siinä missä Sarkozy saattoi sanomallaan jonkin verran kasvattaa omaa äänimääräänsä, hän kuumensi hyvin paljon tunteita Turkissa. Monien mielestä alkoi näyttää jo mahdottomalta, että EU-jäsenyys koskaan toteutuisi. Miksi siis kannattaisi jatkaa jäsenyysneuvotteluja ja niiden edellyttämiä uudistuksia? Eurooppalainen arroganssi ja kaksilla korteilla pelaaminen ovat Turkissa romahduttaneet EU-jäsenyyden kannatuksen alemmalle tasolle kuin koskaan aiemmin.

Oliko siis Suomen pääministerin viime joulukuinen toteamus siitä, että Turkin tulevaisuus on EU:ssa, lopulta aivan perusteeton? Onko yhdellä jäsenvaltiolla todella näin paljon valtaa unionin tulevaisuuden suhteen?

Ehkäpä Turkissa heitettiin pyyhe kehään paljoa pohtimatta, mistä oli kyse tai mitä mieltä muut mahdollisesti olivat. Yleiseltä kiihtymykseltä ei välttämättä huomattu, että valituksi tullut presidentti sai toruja Euroopan komissiolta ja lähti etsimään hieman sovittelevampaa tietä puhumalla asiaan palaamisesta tuonnempana. Ehkäpä Ranskalla lopulta on jopa avain Turkin EU-oveen. Ranskalaista toimittajaa Bernard Guettaa mukaillen voisi ajatella, että jos EU:n kehittyminen seuraavien kymmenen vuoden aikana tapahtuu pienten maaryhmien tiiviin integraation kautta tai niiden johdolla – kuten Sarkozy on kaavaillut – Turkki on helpompi ottaa mukaan, täysivaltaisena jäsenenä muttei välttämättä heti kaikkein syvimpään yhteistyöhön osallistujana. Ytimeen liittyminen onkin sitten Turkin omista päämääristä kiinni, niin kuin pitää ollakin.