Vanhemmuus on vapaaehtoista

8.6.2007 5.45

Petra Pikkanen

Päätoimittaja Elina Grundström vertasi pääkirjoituksessaan (VL 25.5.) vanhemmuutta vankeusrangaistukseen ja pakkotyöhön. Suomen kaltaisessa sivistysyhteiskunnassa, jossa ehkäisy- ja perheneuvola ovat maailman huippuluokkaa, vain pieni osa naisista tulee äidiksi vasten omaa tahtoaan.

Ehkäisyvälineet ja jälkiehkäisy antavat kaikille seksiä harrastaville aikuisille mahdollisuuden valita, tullako raskaaksi vai ei. Toki ehkäisyvälineet voivat pettää, mutta Suomessa on mahdollisuus myös aborttiin, jos vanhemmuuteen ei ole edellytyksiä. Edellä mainittuihin seikkoihin vedoten väitän, että Suomessa vanhemmuus on vapaaehtoista.

Pääkirjoitusta lukiessa koin ahdistusta niiden aikuisten puolesta, jotka vuosien yrittämisenkään jälkeen eivät ole saaneet mahdollisuutta kokea vanhemmuuden iloja ja suruja. Eräs lapsettomuudesta kärsinyt nainen totesi kerran kahvilassa kuunneltuaan tovin korvatulehduskierteisen pienokaisen äidin valitusta: ”Kunpa saisin edes yhden yön valvoa oman lapsen sängyn vieressä lohduttaen ja päätä silittäen!”

Kirjoituksessa todetaan: ”Heidän oletetaan keskittyvän pelkästään lapsiin.” Kuka olettaa? 2000-luvulla kukaan ei enää oleta, että nainen jää kotiin lapsia hoitamaan tai jos jää, hänen pitäisi elää nuo hetket vain lapselle.

Media ja lapsiperheiden asioita ajavat järjestöt ovat vuosia muistuttaneet, miten tärkeää vanhemmalle on oma aika ja hengähdystauot lastenhoidosta tapahtuipa se sitten opiskelun, työn tai huvin merkeissä.

Äitinä olen sitä mieltä, että paras paikka lapselle elämänsä ensimmäisinä vuosina on oma koti. On pelottavaa, jos joku väittää, että pienen lapsen on parempi olla jonkun muun hoidossa kuin oman vanhemman.

Kuten päätoimittaja kirjoituksessaan viittasikin, suurissa päivähoitoryhmissä sairastumisriski on paljon suurempi kuin kotona olevilla lapsilla. Silmä-,  korva- ja hengitystieinfektiot ja tulehduskierteet ovat tutkimusten mukaan huomattavasti yleisempiä päivähoidossa olevilla alle 3-vuotiailla kuin kotona olevilla.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on kasvattanut lapsiryhmien kokoja entisestään ja monissa päiväkodeissa mennään kuukausia ylisuurissa ryhmissä. Lasten häiriökäyttäytyminen, muun muassa ylivilkkaus, on lisääntynyt samaa vauhtia kuin ryhmäkoot kasvavat.

Suomessa valtio tukee pienten lasten kotona hoitamista kotihoidontuella, jota voi saada kunnes lapsi täyttää kolme vuotta. Mielestäni vanhemmalla tulisi olla mahdollisuus hoitaa lasta kotona esiopetuksen alkamiseen saakka.

Kelan yksityisen hoidon tukea voi saada, jos lapsi ei ole kunnallisessa päivähoidossa. Tukea voidaan maksaa kaikille muille paitsi lapsen omalle vanhemmalle! Jos haluaa silti olla kotona, täytyy jättäytyä joko kokonaan ilman tuloja tai ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi.

Keskustelu lastenhoitokysymyksistä herättää tunteita, koska mikään suhde ei ole niin täynnä tunteita kuin lapsen ja vanhemman välinen suhde.

Tänä itsekeskeisyyden ja itsekkyyden aikana me aikuiset usein ajattelemme: minä saan toimia niin kuin minulle on parasta, minä teen juuri niin kuin minä itse haluan… Kuitenkin siinä hetkessä, kun naisesta tulee äiti ja miehestä isä, Minä muuttuu Meiksi.