Anekauppa ei auta ilmastonmuutoksessa

20.4.2007

Olli Tammilehto

Olli Tammilehto on vapaa kirjoittaja ja tutkija.

Kioton ilmastosopimuksen tekstiä ei ollut kirjoitettu tähtiin. Neuvotteluissa ja niitä edeltäneissä keskusteluissa oli esillä monia tapoja säädellä kasvihuonekaasuja. Olisi voitu esimerkiksi poistaa rahalliset ja sotilaalliset tukiaiset fossiilisten polttoaineiden hankinnalta, tukea voimakkaasti energiansäästöä ja uusiutuvan energian käyttöä, verottaa kasvihuonekaasujen päästöjä tai antaa jokaiselle maalle tietyn suuruinen ei-siirrettävä päästöoikeus ja rangaista sen ylittämisestä. Yhdysvallat ei kuitenkaan halunnut mitään näistä vaan ehdotti luotavaksi kasvihuonekaasupäästöjen ja -nielujen markkinat. Aluksi Euroopan maat ja ympäristöjärjestöt vastustivat tätä ehdotusta. Lopulta kuitenkin Yhdysvaltain kanta voitti, vaikka maa myöhemmin vetäytyikin sopimuksesta.

Ilmastomarkkinat ovat nyt todellisuutta. Suuret yhtiöt ovat saaneet ilmaiseksi merkittäviä päästöoikeuksia, joita ne nyt kauppaavat suuresta rahasta toisille. Tai sitten ne ostavat tai kinuavat valtiota ostamaan niille lisää oikeuksia esimerkiksi köyhiin maihin metsiä istuttavilta yhtiöiltä.

Kioton sopimuksen malli on levinnyt myös pienpäästäjien keskuuteen. Lentomatkan jälkeen voimme ostaa ilmastosynnin sovittavia aneita joltakin alan lukuisista yhtiöistä. Ne lupaavat istuttaa globaaliin etelään puita, jotka seuraavan sadan vuoden kuluessa kompensoivat jätöksemme – yhtä varmasti kuin pappien runsaat sovitustyöt lyhensivät myöhäiskeskiajalla aneita ostaneiden ihmisten kiirastuliaikaa.

Mutta mitä vikaa markkinaratkaisussa on? Eivätkö markkinat nyt ole kuitenkin parempi ratkaisu kuin keskitetty valtiollis-byrokraattinen säätely? Niin hämmästyttävältä kuin se kuulostaakin, mikään vaihtoehtoinen ratkaisu tuskin olisi johtanut niin suureen määrään keskitettyä byrokratiaa kuin Kiotossa päätettyjen keinotekoisten markkinoiden luominen. Jotta markkinat toimisivat, on todellisuutta yksinkertaistettava rajusti ja luotava varmaa byrokraattista ”tietoa” sinne, missä normaalitiede tarjoaisi vain epävarmuutta,  mittaamisongelmia ja koulukuntakiistoja.

On esimerkiksi kiistattomasti tiedettävä, mikä on kunkin markkinaosapuolen päästö, vaikka globaalitalous on tyystin hämärtänyt sen, mitkä päästöt kuuluvat kenellekin. Vielä suurempiin, usein vain byrokraattisella mielivallalla ratkaistaviin, ongelmiin törmätään määritettäessä päästäjille myytävien hiilinielujen täsmällistä kokoa.

Ensinnäkään ei voida tarkkaan tietää kuinka paljon ja miten pitkäksi aikaa jokin istutettu metsä sitoo ilmakehän hiiltä. Toiseksi metsä vaikuttaa ilmastonmuutokseen myös muilla tavoin: se muuttaa auringonvalon takaisin heijastumista ja voi johtaa metaanin, erittäin voimakkaan kasvihuonekaasun, päästöihin. Kolmanneksi usein paikallisten ihmisten vastustaman projektin seurauksena ihmisten käyttäytyminen muuttuu, millä voi olla vaikutuksia ilmastonmuutokseen.

Hankalinta on selvittää, mitä olisi tapahtunut, jos kyseistä metsitysprojektia – tai muuta hiilinieluhanketta – ei olisi ollut. Ehkäpä etelän ihmiset itse olisivat keksineet jotain – myös ilmastonmuutoksen kannalta – parempaa käyttöä päästösiirtomaaksi muutetulle kotiseudulleen.