Pelin henki

23.3.2007

Elsa Saisio

Toimittajat Leena Sharma ja Ville Blåfield julkaisivat vastikään kirjan Ken leikkiin ryhtyy...  Julkisuuden himo ja hinta. Siinä julkisuudessa yksityisyyttään – joko vapaaehtoisesti tai pakon edessä – avanneet tunnetut poliitikot ja viihteen ja taiteen ammattilaiset kertovat kokemuksistaan.

Muutamat asiat nousivat pintaan lähes jokaisessa haastattelussa: edellisten kymmenen vuoden aikana on yhä kiihtyvällä tahdilla luisuttu asiapitoisesta ja sisältökeskeisestä journalismista yksityiselämää ruotiviin viihdejuttuihin. Samalla ovat lisääntyneet katkeruus ja ikävät kokemukset siitä, ettei yksityinen ihminen voi hallita julkisuuttaan kuin osittain.

Kolmas, ehkä surullisin, haastatteluissa toistuva asia oli, kuinka ihmiset tuntuvat hyväksyneen ja sisäistäneen ajatuksen, että pelin henki tänä päivänä on se mikä on, eikä sille kukaan mahda mitään.

”Pelin henki” tarkoittaa, että ken julkisuuteen päättää lähteä, se kestäköön mutisematta lööpit, juorut, kritiikin ja yksityisyyden suojan radikaalin heikkenemisen. Julkisuudenhenkilöllä on jopa laissa määritelty tavallista kansalaista heikompi yksityisyydensuoja. Rikoslain 124. luvun kahdeksannessa pykälässä todetaan, että politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä olevan henkilön yksityiselämästä voidaan kirjoittaa, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.

Julkisen sanan neuvosto, joka valvoo journalistien ohjeiden noudattamista, on jakanut ihmiset kolmeen ryhmään, joilla voidaan karkeasti yleistäen määritellä itse kunkin yksityisyyden suojan aste. A-ryhmään kuuluvat merkittävät vallankäyttäjät politiikan, hallinnon ja elinkeinoelämän alalla, B-ryhmäläisiä ovat aikalaishistoriaan kuuluvat julkisuudessa esiintyvät henkilöt, lähinnä siis kulttuurin ja viihde-elämän alalla toimivat, ja C-ryhmässä ovat ”tavalliset kansalaiset”. A-ryhmäläisillä on luonnollisesti pienin yksityisyyden suoja, ja C-ryhmäläisillä suurin.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi poliitikot ja taiteilijat ovat eri ryhmissä. Laki ja Julkisen sanan neuvoston periaatteet tähtäävät ymmärtääkseni siihen, että jos ihmisellä katsotaan olevan yhteiskunnallisesti merkittävää valtaa, hänen on myös otettava julkisesti siitä vastuu.

Suoraa poliittista tai taloudellista valtaa käyttävältä ihmiseltä voidaan edellyttää suhteellisen nuhteetonta käytöstä, ja tätä median kuuluukin hyvän maun rajoissa vahtia. Tästä seuraa kysymys, minkälaista valtaa on kulttuuriväellä, vaikkapa taiteilijoilla, ja mikä olisi relevantti tapa kantaa vastuu siitä.

Taiteilijuuden voisi määritellä teosten tai produktioiden tekemisen ja niiden kautta kantaa ottamisen lisäksi yleisemmäksikin kulttuurilliseksi vaikuttamiseksi. Meidän valtamme tulee siitä, että juuri media tarjoaa meille julkisen foorumin laukoa mielipiteitämme. Mutta onko yksityisyyden suojan heikkeneminen oikea hinta sellaisesta vallasta?

Taiteilijalla, päinvastoin kuin esimerkiksi pääministerillä, on oikeus, jopa velvollisuus, asettua yhteiskuntamme narriksi, olla sekä kuriton että kohtuuton. Noudattaako vallan vahtikoira hyvin perusteltuja periaatteitaan kytätessään hetkeksikään herpaantumatta myös B-ryhmäläisten nuhteettomuutta?

Kirja Ken leikkiin ryhtyy on minusta erittäin tervetullut päänavaus laajemmalle keskustelulle journalismin periaatteista ja suunnasta. Pelin hengen nieleminen karvoineen päivineen ei voi olla välttämättömyys.

Julkisuus ei valtaosalle julkisuudenhenkilöitä ole vain tapa tyydyttää narsistisia tarpeitaan eikä aina edes oma valinta, vaan ammatin mukanaan tuoma asia. Toivon, että keskustelu yksityisyyden suojan periaatteista pysyisi mahdollisimman vilkkaana ja johtaisi siihen, ettei julkisuudenhenkilöiden ja median välille syntyisi nykyistä enempää katkeruutta.