Ruokarukous

27.11.2008

Leena Lehtolainen

Syvästi uskovaisella kummitädilläni oli tapana aterioiden alussa rukoilla siunausta ruuallemme. Vietin ison osan lapsuuden kesistä tädin huvilalla Juvalla, joten jouduin osallistumaan näihin rukoushetkiin.

Isäni kanssa pilkkasimme tätiä ja vaihdoimme rukouksen aikana keskenämme ivaavia katseita, joita täti ei nähnyt, koska oli taivuttanut päänsä.

Miksi rukoilla, kun läheskään kaikilla ihmisillä ei ole riittävästi ruokaa? Enpä silloin osannut arvata, että aikuisena ymmärtäisin tätiäni paremmin.

Täti tiesi varsin hyvin, mitä on olla nälkäinen. Hän joutui lähtemään toisen palvelukseen jo kymmenvuotiaana, kolmekymmentäluvun alussa. Pienviljelijäperheen leipä ei riittänyt kymmenelle lapselle.

Myöhemmin täti koulutti itsestään diakonissan ja isästäni suomen kielen maisterin, kun tämän kutsumus ei riittänyt papiksi. Minustakin hän toivoi pappia, sillä hän uskoi jo 1970-luvulla kirkon tulevan järkiinsä naispappeuskysymyksessä.

Olimme tädin kanssa eri mieltä monista asioista, mutta luonnonvarojen säästämisen ja kehitysavun kysymyksissä löysimme toisemme. Voisin hyvin kuvitella, että tätini olisi mieluusti ottanut joululahjaksi vuohen tai kaivon.

Vaikka hän piti ulkomaanmatkailua turhuutena, hänelle oli tärkeää, että muutkin kuin suomalaiset voivat hyvin.

Täti arvosti lähiruokaa: naapuritilan emännän leipomaa ruisleipää, isäni onkimia ahvenia, verkosta saatuja haukia, keräämiäni marjoja ja itse viljeltyjä yrttejä. Hän ajatteli kuten monet Barbara Pymin romaanien henkilöt: naiset tulevat toimeen kasvisruoalla, mutta miehet tarvitsevat lihaa.

Minun ei tarvinnut selitellä hänelle sitä, etten syö lihaa.

Nykyään ajattelen usein tätiäni, kun istun pöydän ääreen. Koetan hidastaa tahtia ja ihailla annosta, jonka olen useimmiten itse valmistanut itselleni ja muille.

Ravintolassa on helppo hurmaantua upeista aterioista, jokapäiväinen ruokailu menee helposti hotkimiseksi. Ymmärrän hyvin, että vanhemmat väkertävät hienoja fantasiakakkuja pienokaistensa syntymäpäiväkekkereihin: lapset saadaan hetkeksi ihailemaan ruokaa, ennen kuin se syödään.  

Arjessa lapset kasvavat siihen, että kouluruokailu on ilmaista, nopeasti suoritettua tankkausta, josta usein ei edes voi kiittää ketään, kun koulukeittolat on lakkautettu ja kuljetusauto tuo ruoat jostakin.  

Ruuan edessä hiljentymisen ei tietenkään tarvitse liittyä uskontoon. Silti sietää olla kiitollinen jokaisesta eettisesti kestävästä, lisäaineettomasta ateriasta.

Lähdenkin tästä valmistamaan keittoa takametsästä poimimistani suppilovahveroista. Vai onko niissä liikaa cesiumia?

Tweet