Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
9.2.2007 5.52
Ympäristönsuojelu Suomessa sai alkunsa 1960-luvulla kansalaisliikkeenä. Useat liikkeet organisoituivat ja muodostuivat yhdistyksiksi. Johtavat henkilöt siirtyivät valtakoneistoon. He eivät unohtaneet taustaansa, vaan pitivät huolen riittävän rahallisen tuen saannista järjestöilleen.
Ne paisuivat vain rajallisesti jäsenistöltään, mutta sitäkin runsaammin hallintorakenteiltaan. Uudet toimet vakiintuivat, pätkätöitä kun ei tunnettu. Niihin valitut radikaalit leipääntyivät. Ääneen tuli rahoittajan eli yhteiskunnan sävytys.
Ulkoparlamentaarisista yksiköistä hiljalleen järjestelmän osa. Jopa niin, että tietoisesti julkishallinnolle kuuluvat tiedotus ja asennekasvatus annettiin rahan kanssa järjestökentälle hoidettaviksi. Aikaisemmat uudistusten vastavoimat heräsivät ja saivat myös median mukaansa.
Tuloksena oli se, että vain sovinnaiset ja yhteiskunnan kehitystä koskevat tiedot ja uutiset saatettiin julkisuuteen. Väestön suuri enemmistö tulikin siihen käsitykseen, että asiat hoituvat ja ongelmat vähenevät, vaikka monella yhteiskunnan alueella tilanne vain huononi ja kärjistyi.
Valtaa pitävien tuli poliittista tukea nauttiakseen kertoa, että ”hyvin menee”. Kun kotimaassa ongelman ratkaisu on kadonnut käsistä, syytetään yleistä kansanvälistä kehitystä ja Suomen mitätöntä mahdollisuutta vaikuttaa ratkaisuihin. Näin voidaan toimia niin kuin ennenkin. Esimerkkeinä suurista kysymyksistä voidaan mainita maapallon väestön kasvu ja sen vaatimat luonnonvarat, epäonnistuneet EU:n direktiivit, Itämeren pilaantuminen ja ilmaston muutos.
Suomalainen kansalaisaktivismi elää hiljaista suvantokautta ja eläköityy pian kokonaan. Jos todella merkityksellisiä liikkeitä syntyy,yhteiskunnan vanha polvi hoitaa ongelman entiseen tyyliin. Kohta voidaankin kysyä mielipiteen ilmaisuoikeuden perään. Tietokonekeskustelu on fyysisesti terveellisempää kuin vanhanajan katumielenosoitukset. Toinen asia on, mihin näin tukahdutettu ajatusmaailma joskus purkaantuu ja millä tavoin.
Tweet