Syyllistäminen, suvaitsemattomuus ja ”oikea vihreys”

19.1.2007

Mikael Fogelholm

Syyllistäminen ja suvaitsemattomuus. Mietin näitä käsitteitä osallistuessani vihreiden edustajana tupakkaseminaarin paneelikeskusteluun viime kuussa. Samat käsitteet ovat tärkeitä myös viimeaikaisessa keskustelussa ”oikeasta vihreydestä”.

Syyllistämällä saamme jonkun tuntemaan itsensä syylliseksi. Sanat syyllistävät, eivät teot. Niinpä minusta esimerkiksi tietullit, nopeusrajoitukset, tupakointikiellot ja alkoholiveron nosto ovat ohjauskeinoja, mutta niillä ei syyllistetä. Sen sijaan syyllistämme helposti esittämällä, että joku toiminnallaan aiheuttaa haittaa muille kuin itselleen: tuleville sukupolville esimerkiksi imettämisen ennenaikaisen lopettamisen, raskauden aikaisen tupakoinnin ja katumaasturilla ajelemisen takia, tai yhteiskunnalle esimerkiksi terveysmenojen kasvaessa sairauksien hoidon takia.

Syyllistäminen voi taitavasti käytettynä olla keino käyttäytymismuutoksen aikaansaamiseksi. Mutta yleensä ei. Syyllistetty reagoi usein torjumalla syytökset ja puolustautumalla. Mahdollisuus rakentavaan muutokseen on silloin pieni. Toinen, eettinen ongelma on se, ettei syyllistäminen aina ole oikeudenmukaista. Ihmisen mahdollisuudet toimia tietyllä tavalla vaihtelevat myös hänestä riippumattomista syistä. Liikunnallisessa perheessä kasvaneella lapsella on esimerkiksi muita paremmat edellytykset itsekin kasvaa fyysisesti aktiiviseksi. Tupakoivassa perheessä lapsen todennäköisyys tupakointiin kasvaa.

Suvaitsemattomuus liittyy mielessäni aktivismiin: on vaikea toimia jonkun asian puolesta, olematta samalla ainakin vähän suvaitsematon vastaliikettä kohtaan. Vihreät ovat ainakin omasta mielestään kovin suvaitsevaisia. Näin onkin esimerkiksi hedelmöityshoidoissa ja maahanmuuttokysymyksissä. Mutta olemme – minusta ihan oikeutetusti – suvaitsemattomia viimeisten vapaiden koskien kahlitsemista, ydinvoiman kannatusta, turpeen polttoa tai turhaa bensankulutusta kohtaan. Vaikka syyllistäminen on yhteydessä suvaitsemattomuuteen, asia ei ole välttämättä toisinpäin. Voimme siis olla suvaitsemattomia, mutta toimia ilman, että aiheutetaan turhaa syyllisyyttä.

Mitä pitäisi sanoa ”oikean vihreyden” etsimisestä? Miten pitäisi suhtautua siihen, että kaivellaan aktiivien ruokatottumuksia tai autonomistusta? Eikö tässä ole kyse syyllistämisestä ja suvaitsemattomuudesta samaan aikaan?

Tarja Cronberg on sanonut viisaasti, että on monenlaista vihreyttä. Mustavalkoisen asetelman ja ”äärimmäisen puhtauden” vaalimisen sijasta meille riittää uskottavuus erityisesti ulkopuolisten silmissä. Tärkeintä on johdonmukaisuus ja yhtenäisyys, millä edistämme meille keskeisiä asioita, kuten ympäristö- ja ihmisoikeuskysymyksiä. Uskottavuutta heikentää, jos ajelemme isoilla maastoautoilla ja pidämme kotona juhlavalaistusta päällä vuorokaudet ympäriinsä. Mutta ei kai vihreiltä voi odottaa penttilinkolamaista asketismia. Suvaitaanpa siis vähän erilaisuutta myös puolueen sisällä.