Jäävuoren huippu

22.12.2006 0.00

Riikka Kaihovaara

Valokuvaaja Tiina Itkonen on nähnyt, miten Grönlanti murenee.

 

Tiina Itkonen kiiruhtaa pitkin Vallilan taiteilijatalon käytävää. Pitäisi toimittaa valokuvia Zürichiin näyttelyä varten, vastata puheluihin ja sähköposteihin sekä antaa tämä haastattelukin.

Työhuoneen nurkassa on vedenkeitin. Itkonen kiehauttaa vettä, ja istumme pöydän ääreen hörppimään vihreää pussiteetä. Taustalla soi grönlantilainen kansanmusiikki kannettavasta tietokoneesta. Musiikki vie meidät kauas loskaisesta Helsingistä.

”Minua vetää Grönlantiin hiljaisuus ja rauha. On mahtavaa olla ilman aikatauluja. Pystyn katsomaan monta päivää putkeen pelkkiä jäävuoria”, Itkonen kertoo.

Hänet on helppo kuvitella Grönlantiin inuittien joukkoon. Hänellä on tummat hiukset ja jäänsiniset silmät, päällä ruskea villapaita.

Ensimmäisen kerran Itkonen matkusti Grönlantiin vuonna 1995 tapaamaan grönlantilaista ystäväänsä Julieta, johon hän oli tutustunut Suomessa. ”Luin tarinan meren äidistä, joka oli grönlantilaisten jumala ennen kristinuskoa. Tarina oli niin kaunis, että oli pakko lähteä Grönlantiin kuvaamaan sitä”, Itkonen kertoo alkuvaiheistaan.

Hänen ensimmäiset valokuvansa Grönlannista olivat mustavalkoisia. Kuvissa makasi Julie hiukset mereneläimillä koristeltuna esittämässä meren äitiä.

Itkonen on käynyt Grönlannissa yhteensä kuusi kertaa vuosina 1995–2006.

Kokonaan uusi maailma Itkoselle aukesi, kun Pietarsaaren arktisen museon johtaja Pentti Kronqvist suositteli hänelle matkaa Thuleen, Pohjois-Grönlantiin.

Thulessa asuu maailman pohjoisin kansa inughuitit eli polaarieskimot, joita on noin tuhat. ”Siellä jos missä grönlantilaiset elävät vielä perinteisesti. Ei ole teollisuutta, miehet metsästävät, ja äidit hoitavat lapsia kotona”, hän kertoo. Itkosen ääni vaimenee kun hän vaipuu muistelemaan kokemuksiaan.

Aluksi Itkonen kuvasi Thulen kylissä ”vähän kaikkea”. Vasta tutustuttuaan paikallisiin ihmisiin hän alkoi kuvata heitä heidän kodeissaan. Näistä kuvista koottiin vuonna 2004 valokuvakirja Inughuit.

”Halusin näyttää ihmisille, että tällainen pieni polaarieskimoiden kansa on tullut toimeen tuhansia vuosia pelkästään metsästämällä ja saanut kaiken tarvittavan luonnosta.”

Moneen kylään on tullut vesitalo ja nykyaikaiset viestintäyhteydet vasta muutama viime vuoden aikana.

Nyt polaarieskimoilla on jo kännykät ja internet-yhteydet. Lähes joka perheellä on televisio ja videot. Itkosen ystävä Vittus Qaarnaaq hankki juuri Skype-puhelimen, joten he voivat vaihtaa kuulumisia ilmaiseksi internetin välityksellä.

Kysyessäni herättääkö muutoksen seuraaminen haikeutta Itkonen närkästyy ja kysyy terävästi, mitä oikein tarkoitan. Hän ei halua romantisoida inuittien perinteistä elämäntapaa.

”Kyllä se on helpottanut ihmisten elämää, että voi käydä suihkussa vesitalolla ja hakea vettä kanisterilla. Ennen hakattiin jäävuorista kimpaleita ja tuotiin ne kotiin sulamaan”, hän toteaa.

Jäävuorista hakattu vesi maistuu kuitenkin paremmalle kuin vesijohtovesi, joten moni ei ole luopunut vanhasta tavasta.

Itkosen kuvissa vanha ja uusi elävät rinta rinnan. Inuitit ovat pukeutuneet perinteisiin hylkeennahkavaatteisiin, mutta hyllyssä komeilee purkki Eldorado-rusinoita, ja sohvan alta pilkottaa paketti Pampers-vaippoja. Inuittiperheen olohuoneessa näkyy pitkä rivi videokasetteja, mutta huoneen nurkassa nököttää vessanpönttönä toimiva sanko.

Kuvat näyttävät melko perinteisiltä dokumenttikuvilta: ihmisiä elinympäristössään. Itkonen ei kuitenkaan halua lyödä kuviinsa dokumentaarisuuden leimaa. ”Olen kuvannut tuttuja ihmisiä silloin, kun he eivät tee mitään, ovat vain.”

Kuvattavien luottamuksen saavuttaminen ei käynyt käden käänteessä. ”Ihmiset ovat aika ujoja eivätkä tule noin vain juttelemaan. He ovat hyvin samanlaisia kuin suomalaiset, voivat olla pitkiä aikoja hiljaa”, Itkonen kertoo.

Pienissä kylissä ihmiset puhuvat vain grönlantia. Saadakseen kontaktin paikallisiin Itkonen alkoi opetella sanontoja, kuten ”onpas kylmä ilma tänään”. Säästä puhuminen mursi jään, ja häntä alettiin pyytää kylään ihmisten koteihin.

Itkonen on oppinut kielen selaamalla pientä grönlanti–englanti-sanakirjaa ja kirjoittamalla muistiin uusia sanoja. Lisää hän kyselee englannin kielen taitoisilta ystäviltään.

Grönlanti on hänen mielestään yksi maailman kauneimmista kielistä. ”Tykkään käydä kirkossa laulamassa virsiä grönlannin kielellä”, hän sanoo ja hymyilee.

Itkonen on opetellut myös metsästämään. Hän selaa valokuvakirjaansa, kunnes löytää kuvan ystävästään Piitaqista ja haavista. Haavilla pyydetyt linnut piti tappaa omin käsin painamalla kovaa sydämen kohdalta. ”Viisi lintua sain haaviin, sitten en enää halunnut metsästää ja tappaa. Totesin, että ei minun tarvitse tehdä sitä”, Itkonen sanoo.

Hieman yllättäen Itkonen tunnustaa palelevansa herkästi. ”Minulla on aina näpit jäässä, nytkin”, Itkonen sanoo ja hieroo sinertäviä käsiään yhteen. ”Olen jäädyttänyt sormeni ja varpaani siellä moneen kertaan. Nyt sain ystävältäni lahjaksi hylkeennahkaa, jotta voisin ommella itselleni siitä kintaat.”

Viime keväänä Itkonen lensi Länsi-Grönlantiin kuvaamaan katalogia italialaiselle vaatefirmalle. Hän sai kuvia varten vapaat kädet. Osa katalogin kuvista on perinteisiä taidekuvia, osassa grönlantilaiset esiintyvät merkkitakit päällään.

Itkonen tunnustaa pohtineensa kuvien eettisyyttä. ”Thulen alueella en olisi voinut ottaa näitä kuvia, koska tunnen ne ihmiset niin hyvin.”

Kuvissa esiintyneille grönlantilaisille maksettiin palkkaa ja he saivat pitää mainostamansa takit. ”Oikeastaan se oli aika unelmakeikka. Pääsin Grönlantiin ja sain kuvata. Suomalaisilla yrityksillä ja lehdillä ei ole varaa lähettää minua sinne.”

Grönlanti on valokuvaajan helvetti: lumi on vaikea kuvauskohde ja kylmyys saa kamerat temppuilemaan. Itkonen kuvaa vielä perinteisesti filmille, jotta saisi vedostettua isoja ja näyttäviä kuvia. Hänen näyttelyissään suurimmat panoraamakuvat ovat kaksi metriä leveitä.

”Ne maisemat vain vaativat panoraamaa, kun ei ole puita tai mitään muuta mihin rajata kuvat. Normaalikokoisiin kuviin mahtuu vain pieni osa maisemasta, sitä mahtavaa tilan tuntua ja avaruutta on vaikea vangita.”

Viime vuosina Itkonen on kuvannut maisemia noin 1 500 kilometrin pituisella alueella Grönlannin länsirannikolla. Yksi hänen suosikkikohteistaan on Ilulissat, jäävuorten kaupunki. Ilulissat on Grönlannin kolmanneksi suurin kaupunki, jossa asuu yli 4 000 ihmistä ja yhtä monta koiraa.

Puolen tunnin kävelymatkan päässä kylästä on Sermermiut, jonka suurille kallioille Itkonen kapuaa tarkkailemaan Ilulissatin jäävuonon kerrostalon kokoisia jäävuoria. Jäävuono on yksi Unescon maailmanperintökohteista.

Hajamielisesti matkojaan kertaillut Itkonen muuttuu, kun tulee puhe jäävuorista. Hän innostuu. ”Jäävuoret ovat... Miten tämän sanoisin... En tiedä mitään, mikä voisi olla niin kaunista.”

”Kun katsoo sitä maisemaa, on kuin olisi teatterissa. Jäävuoret liikkuvat, toinen purjehtii näkyviin, toinen menee piiloon. Sitten tulee sumu, etkä näe yhtään vuorta. Jäävuoret pyörähtävät ympäri ja halkeavat. Kun sata metriä korkeat jäävuoret halkeavat, syntyy uusia pieniä jäävuoria”, Itkonen kuvailee.

Kun Itkonen löytää sopivan kohteen, hän tarkkailee sitä eri vuorokauden aikoina ja odottaa oikeanlaista säätä. Joskus hän joutuu odottamaan jopa päiviä. ”Odotan myös, että kaikki linnut ovat pois kuvausalueeltani, koska ne saattavat näyttää roskalta lopullisessa näyttelyvedoksessa.”

Itkonen kuvaa mielellään pilvisellä ilmalla. ”Sumu pelkistää maiseman, jäljelle jää vain jäävuoret. Näkymä on kuin unesta.”

Ihminen näkee valtavista jäävuorista vain huipun. Kahdeksan yhdeksäsosaa jäävuoresta on meren pinnan alla. Ajatus on pelottava ja herättää kunnioitusta.

”Metsästäjät ja kalastajat puhuvat aina, että jäävuoret ovat vaarallisia. Minä vain sanon, että ne ovat kauniita, kauniita”, Itkonen sanoo.

Jäävuoria näkee Grönlannissa entistä enemmän, sillä ilmaston lämpeneminen sulattaa jäätikköä, josta jäävuoria lohkeaa. Itkonen on nähnyt ilmastonmuutoksen omin silmin. ”Jäätikkö on vetäytynyt sisämaahan päin ja uusia maa-alueita tulee näkyviin”, hän kertoo.

”Ja talvet ovat lämmenneet!” hän huudahtaa ja selaa taas Inghuit-kirjaansa. ”Tässä. Meri tämän Ilulissatin kylän edustalla oli ennen ihan jäässä ja tässä pystyi kävelemään”, Itkonen näyttää valokuvasta. ”Nyt meri on ollut neljä vuotta sulana. En tiedä ovatko jotkin merivirrat muuttuneet vai mitä.”

Ilmaston muuttuminen uhkaa pohjoisgrönlantilaisten perinteistä elinkeinoa metsästystä. Tärkeimmän riistaeläimen eli hylkeen metsästys on vaikeutunut.

Hylkeitä pyydetään talvella meren jäällä, joka kantaa ihmisen enää vain neljästä viiteen kuukautta vuodessa entisen yhdeksän kuukauden sijaan. ”Pohjois-Grönlannissa metsästäjät valittavat sitä, että he eivät enää uskalla mennä metsästämään talvella kuin lyhyenä ajanjaksona. Vahvan jään aika on lyhentynyt puolella”, Itkonen kertoo.

Nuorten pohjoisgrönlantilaisten tulevaisuudennäkymät ovat synkät. ”Nuoret eivät voi tai halua enää tulla metsästäjiksi, mutta he eivät myöskään hakeudu opiskelemaan. He jäävät kyliin toimettomina.”

Kouluttautumista varten pitäisi lähteä muualle Grönlantiin tai Tanskaan asti. Moni ei halua tai uskalla, jos on asunut pienessä kylässä koko ikänsä.

Toimettomuudesta seuraavat monet tutut ongelmat: alkoholi ja syrjäytyminen. ”Samaahan työttömät nuoret siellä tekevät kuin täälläkin”, Itkonen kuittaa.

Alkoholia hän ei mainitse ennen kuin erikseen kysyn. Itkosen mielestä grönlantilaiset eivät juo enempää kuin suomalaisetkaan. ”Voi olla, että sitä harrastetaan enemmän talvella, kun on pimeää”, hän sanoo.

Itkonen on välttänyt Grönlantiin menemistä kaamosaikaan eli tammi–helmikuussa, jolloin pohjoisessa on pimeää ja kylmää. ”Haaveilen kyllä pidemmästä ajasta Grönlannissa. Siellä on niin rauhallista, ei tarvitse vastata kännykkään eikä kirjoitella sähköpostia.”

Pienissä kylissä eletään luonnon mukaan. Jos on hyvä sää, mennään metsästämään, jos ei, niin nukutaan tai käydään kylässä. Viime vuonna Itkonen joutui odottamaan viikon lentokonetta päästäkseen pois pohjoisesta takaisin Ilulissatin kylään.

Kaikki tapahtuu immaqa aqagu, ehkä huomenna. Juuri tähän verkkaiseen elämänrytmiin Itkonen kertoo ihastuneensa.

”Olen oppinut siellä, että ihmisen ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä ollakseen onnellinen. Ja siellä on hyviä ystäviä niin paljon, että vaikka valokuvaamiseni loppuisi, niin Grönlannissa käyminen ei koskaan.”

Kuka? 

• Tiina Itkonen, 38 v.
• Asuu Herttoniemessä.
• Taiteen maisteri, vuoden nuori valokuvaaja 2003.
• Itkosen kuvia ollut esillä muun muassa Lontoossa, Frankfurtissa, Zürichissä, Pariisissa ja New Yorkissa.
• Harrastukset avantouinti ja jooga.

ilmastonmuutos  meri 

Tweet