Villen vankilavihkot

15.9.2006 5.55

Ville Komsi

Ville Komsi kävi katsomassa Smash Asemia, taputteli anarkisteja ja päätyi putkaan.

Kun näin kaupungilla Smash Asem -mielenosoituksen kutsuja, tunsin ensin suuttumusta ja sitten surua. Julisteissa kehotettiin järjestämään ”sekasortoa Helsingin kaduille” lauantaina klo 17:45 lähtien ”solidaarisuudesta Kiinan pienviljelijöitä ja hikipajojen työläisiä kohtaan”. Strategian typeryys tuntui masentavalta, niin samaa mieltä kuin perusviestistä olinkin.

Menin kuitenkin paikalle Thomas Wallgrenin ynnä muiden ehdotuksesta. Sovimme käppäilevämme keskustassa ja tarkkailevamme, mitä tapahtuu.

Kuten monesti on jo todettu, poliisien suorittama tosi nopea kokoontumispaikan saartaminen oli hämmästyttävä spektaakkeli. Ketjun sisällä oli pari-kolmesataa ihmistä ja jo ensimmäisessä piiritysketjussa ainakin parisataa poliisia.

Me ketjun sisällä olijat olimme suurelta osin uteliaita ohikulkijoita tai lehtiväkeä. Yhtenäisen näköinen mustiin pukeutunut ja osin kasvonsa peittänyt porukka käsitti vain 20–30 nuorta. Kommandopipoja näin muistaakseni kahdella.

Varsin pian tuli kuulutus: ”Poliisi on päättänyt keskeyttää Postitalon edessä pidettävän mielenosoituksen järjestyshäiriöiden vuoksi. Poliisi varoittaa voiman käytöstä. Poliisi valmistautuu voiman käyttöön.”

Vähintäkään järjestyshäiriötä en ollut siihen mennessä havainnut. Enkä sen puoleen mitään järjestettyä tapahtumistakaan. Yleinen tunnelma oli hilpeä tai utelias. Saartorengas oli siinä vaiheessa jo aukoton ilman minkäänlaista havaittavaa ulospääsypaikkaa.

Muutama harva näytti pääsevän pujahtamaan ulos saatuaan jonkun poliiseista hyväksymään erityisperustelunsa. Monet perinpohjin rauhallisen näköiset ihmiset eivät silti päässeet jatkamaan matkaansa. Tyhjiä oluttölkkejä muovikassiinsa keräillyt perin epäpoliittisesti manaileva kumarainen eukko päästettiin sentään tyrskähdysten ja hurraahuutojen saattamana pujahtamaan käsivarsien alitse ulos saartopiiristä.

Noin puolen tunnin kuluttua tuli taas kuulutus, jonka mukaan saarron sisäpuolella olijoita kehotettiin poistumaan paikalta pohjoiseen päin Ala-Mannerheimintien kautta. Ilmoitettiin, että ne, jotka eivät poistu, syyllistyvät rikokseen. Ainakaan minä en havainnut minkäänlaista poistumisaukkoa saartorivistössä. Kuulutus toistui parin tunnin kuluessa kerran tai kaksi.

Vähitellen joku tiesi kertoa, että patsaan suunnalla päästettiin ihmisiä ulos piiristä mutta yksin kappalein ja hyvin hitaasti; jokaisen kuulemma piti lausua nimensä videokameran edessä, ja tavaratkin tutkittiin. Pitikö tämä paikkansa, sitä en pystynyt näkemään, koska ihmismassa sillä suunnalla oli tiheä. Monet kuitenkin kertoivat samaa.

Jossakin vaiheessa eri puolille hajaantuneet mustiin pukeutuneet nuoret ryntäsivät eri suunnilta yhtä aikaa Sanomatalon suuntaan saartorengasta päin. Yritys jäi ilmeisen tuloksettomaksi. Sitten ohjelmassa seurasi kylän kesäjuhla -tyyppistä kisailua: sama porukka ryhmittyi kahdeksi joukkueeksi, jotka leikin päiten juoksivat useita kertoja toisiaan päin. Mellakka tuntui kovin kaukaiselta ajatukselta.

Sitten näin, kuinka pari kaveria, toisella kommandopipo, tarttui tyhjiin olutpulloihin ja heitti ne päin poliisirivistöä Sanomatalon suuntaan. Varsinaista vaaraa niistä ei ollut, koska kypärät, visiirit ja mellakkakilvet suojasivat poliiseja.

En kuitenkaan pitänyt tästä ja ärjäisin: ”saatanan kusipäät”. Muutaman hengen porukka tuijotti minua äimänä ja kysyi, mikä ongelma minulla oikein on. Ja miksen häivy. ”Miten täältä nyt muka häivytään”, kysyin. ”No kyllähän SÄ aina pääset” sanoi eräs nuori heppu, joka oli riisunut naamionsa. ”Menet vaan ja puhut.” Päätin etten edes kokeile.

Kysyin, miten helvetissä hän uskoo pullojen heittelyn auttavan Kiinan pienviljelijöitä, ja lisäsin, että juuri hän on minun ongelmani, jos tuo on hänen kamppailukeinonsa. Minun mahdollisuuteni puhua samoista asioista kärsivät sen takia pahasti.

Sukeutui jonkin aikaa kestänyt keskustelu ystävällisessä hengessä. Poika kertoi, että hänen suurin poliittinen intohimonsa oli spreijaamisen vapaus.

Se toinen kommandopipoinen heppu, tuskin kahtakymmentä hänkään, alkoi sillä välin uhota hillittömästi Kiasman itäpuoliselle poliisirivistölle. ”Ette uskalla raukat tulla yksin MUA vastaan. Joskus vielä MÄ selvitän välit SUN kanssa varsinkin”, hän huusi osoittaen jotakuta poliisia rivissä.

Taputtelin olalle välillä. ”Milloin me tavataan kasvoista kasvoihin?” kysyin ja rapsutin rei’itettyä pipoa. ”Et ota sitä” heppu jupisi kireästi, ja lupasin etten.

Sanoin tavanneeni poliiseja joka lähtöön. Hyvinkin ikäviä ja ihan kelpo tyyppejä. ”Ne ovat kaikki samanlaisia” heppu väitti vakaumuksellisesti. ”Eikä ne kukaan kuuntele.” Sanoin, että minä kuuntelen. Ja että kuuntelisin vielä huomattavasti paremmin jos mitään ei heiteltäisi.

Hassua, mutta melkein tuntui kuin oltaisiin hiukan tultu kavereiksi. En ehtinyt ehdottaa, että tulisi mökille saunaan puhumaan loput. Saisi pitää ympäripään-pipoa lauteillakin, jos haluaa.

Oli alkanut muodostua selvä, joskin hyvin hitaasti etenevä jono ulospääsypaikalle. Poliisiketjut etenivät aina välillä kiristäen ympäröidyn alueen pienemmäksi. Pipopään kaveri juoksi hakemaan Kiasman seinustalta jotakin, joka näytti polkupyörän pumpulta, mutta ei ollut. Hän oli katkera, kun kaikki vain lähtevät kiltisti pois.

Poliisien puolelta en havainnut asiatonta käyttäytymistä. Operaation suurellisuus sen sijaan tuntui ylettömältä. Oli ehkä perusteltua tehdä tiettäväksi järjestysvallan ylivoima, enkä minäkään välttämättä mielelläni seisoisi ilman suojuksia rivistössä, jota kohti joku heittää jotakin. Silti uskon, että homma olisi toiminut paremmin, jos jotkut kokeneemmat poliisit olisivat tulleet, vaikka sitten suojuksineen, rivistön sisäpuolelle puhumaan ja kuuntelemaan. Rivistön ajoittainen nopea eteneminen ja kehän kiristäminen ilman että kukaan selitti mitään toi vähän liian helposti mieleen, että tässä on poroerotus menossa ja me olemme poroja – siis elukoita.

Klo 21:n aikaan väki piirin sisällä oli jo vähissä.

Sitten joku ilmeisesti taas yritti rynnätä rivistön läpi. Näin paljaan selän poliisirivistön jalkojen tasolla. Se säpsähdytti viimeisiä lähellä olijoita, ja kahdeksan nuorta istui ilmeisen spontaanisti piiriin toisiaan käsikynkästä pidellen. Heidät irrotettiin saman tien ylivoimalla toisistaan ja ranteet sidottiin nippusiteillä selän taakse. Sitten heidät kannettiin jalkakäytävän reunalle odottamaan bussiin pakkaamista.

Tässä vaiheessa saartorenkaan sisällä oli enää Suomen Kuvalehdelle kuvia räpsivä freelancer-kaveri ja minä. Olisin kai voinut poistua noin kymmenen sekuntia nopeammin kuin poistuin. Puhuin kuitenkin juuri poikani kanssa kännykässä. Sitten tunsinkin otteen käsivarressani, samoin toisessa. Ojensin kädet ja seurasin äärimmäisen kiltisti.

Kuvaaja otettiin kiinni samalla tavoin. Hän sai soittaa toimitukseen, josta kuulemma sanottiin, että mene putkaan vaan. Minäkin jattelin, että katsotaan leffa loppuun asti.

Voin paljastaa, että on mukavampiakin tapoja viettää aikaansa kuin olla 17 tuntia 6 neliön juoppoputkassa, jossa kolme jäpikästä jakaa yhtä ohutta patjaa yläruumiinsa alla joutuen ainakin puoliksi makaamaan kylmällä betonilattialla. Peitteitäkään ei ollut. Saati mitään lukemista, tekemistä, kynää tai paperia. Pirullinen päänsärky oli henkilökohtainen bonus.

Kännykkä takavarikoitiin pariksi vuorokaudeksi. Sormenjäljet ja dna-koodi ovat nyt tallessa siltä varalta, että sattuisin unohtamaan, kuka olen.

Teksti on toimituksen tiivistelmä Komsin sunnuntaiyönä laatimasta selostuksesta.

Tweet