Kenen perillinen vihreät on?

28.10.2019 15.49

Rauli Mickelsson

Maapallo on vihreille hyvin osuva tunnus. Sen ymmärtää, kun pohtii, mihin vihreät asettuu puoluekartalla. Vihreiden ydinajatus vaatii kaikkien mukaan ottamista, kirjoittaa puoluetutkija Rauli Mickelsson.

Vihreiden sijoittaminen puoluekenttään perinteisten puolueiden joukkoon ei ole ongelmatonta. Ehdotuksia kyllä riittää.

Toimittaja Marja Pulkkinen kirjoitti vuoden alussa ilmestyneessä pamfletissa, että vihreiden pitäisi tunnustaa reilusti vasemmistolaisuutensa.

Historiantutkija Sari Aalto puolestaan arvioi Vihreä Tuuma -lehdessä, että vihreät ottivat kuihtuneiden liberaalien paikan puoluekartalla. Myös tietokirjailija Tommi Uschanov liittää toissavuotisessa Vihreän Langan esseessään vihreät liberaalien pitkään perinteeseen.

Olen kaikista näistä määritelmistä ainakin hieman eri mieltä. Mutta jos vihreät ei ole vasemmistopuolue tai liberaalien jälkeläinen, mikä se sitten on?

Kuten puolueet yleensäkin, myös vihreät on syntynyt yhteiskunnallisesta ristiriidasta. Valtio-opillisessa kirjallisuudessa näitä konflikteja kutsutaan ristiriitaulottuvuuksiksi.

Esimerkiksi sosiaalidemokraatit ovat syntyneet tulonjakoon liittyvästä ristiriitaulottuvuudesta, jossa on takana kamppailu hyvinvointivaltion rakentamisesta ja tuloerojen tasoittamisesta. Vihreiden synnyttäjänä on ollut huoli maailman tilasta ja aineellisen kulutukseen perustuvan kasvun kyseenalaistaminen.

Vihreät on ekologisen ristiriitaulottuvuuden kantaja. Esimerkiksi sosiaalidemokraatit taas ovat hyvinvointivaltion, keskusta haja-asutusaluiden asian ja kokoomus porvarillisen yksilöllisyyden kantajia.

Ekologisuus ei vielä kerro, missä päin perinteistä puoluekarttaa vihreiden tulisi olla. Kaksiulotteiselle puoluekartalle vihreät voisi sijoittua talousoikeistolaiseen tai talousvasemmistolaiseen päähän.

Arvoulottuvuudellakin ekologi voi olla yhtä hyvin konservatiivi kuin vapaamielinenkin.

Esimerkiksi Pentti Linkola on konservatiivi, jonka mukaan diktatuuri olisi paras tapa hallita. Muuten hän on ajatuksiltaan varsin elitistinen ja oikeistolainen. Hän ei usko tasa-arvoon yleensäkään, ei myöskään sukupuolten tasa-arvoon.

Vihreä voi olla myös vapaamielinen, yhteisöllistä taloutta haluava vasemmistolainen ekoanarkisti. Vihreä voi uskoa myös markkinavoimien valtaan ja mahdollisimman pieneen ”holhoavaan” esivaltaan. Esimerkiksi viime kauden kansanedustaja Antero Vartia mielletään tällaiseksi markkinavihreäksi.

Sekä vasemmisto–oikeisto- että liberaali–konservatiivi-ulottuvuus määritellään sen kautta, kuinka paljon esivallan – EU:n, valtion ja kunnan – pitää puuttua yksityisen ihmisen tekemisiin.

Vasemmistolaiset käyvät ihmisten kukkarolla, haluavat tasata tuloeroja ja tavoittelevat ihmisten välistä tasa-arvoa. Oikeistolaiset haluavat yksilökeskeisyyttä tasa-arvonkin kustannuksella. Kokoomuslaiset ovat vaatineet jo vuosisadan verojen alentamista. He saattavat nähdä tuloerojen kasvun jopa hyvänä asiana.

Konservatiivit haluavat esivallan puuttuvan ihmisten siveellisyyteen. He haluavat esimerkiksi määritellä, voivatko samaa sukupuolta olevat parit mennä keskenään naimisiin. Vapaamieliset korostavat yksilön omaa suuntautumista ja yksilöllistä harkintaa.

Kuten useat kirjoittajat – myös Sari Aalto ja Marja Pulkkinen – ovat todenneet, Euroopassa vihreät sijoitetaan tavallisesti vasemmistoon, jotkut puolueet jopa äärivasemmistoon.

Suomenkin vihreät ehdokkaat ja puolueen äänestäjät ovat sijoittuneet kyselyjen ja vaalikonevastausten analyysien perusteella vasemmistoon sosiaalidemokraattien vasemmalle tai oikealla puolelle. Tämän toteaa muun muassa Tommi Uschanov mainitussa Vihreän Langan esseessä.

Tästä huolimatta Uschanov näkee paljon vaivaa todistellakseen, että vihreät on edistyspuolueen, kansanpuolueen ja liberaalien jälkeläinen. Hän ei kuitenkaan perustele kovin tarkasti johtopäätöstään.

Siihen riittää Ville Niinistön lausunto tämän arvostamasta edistyspuoluelaisesta K. J. Ståhlbergista ja toteamus, että liberaalien paikka jäi puoluekartalla tyhjäksi samaan aikaan kun vihreät nousi eduskuntaan.

Uschanov kirjoittaa, että viimeinen ehto liberaalien paikan lunastamiselle oli vihreiden muuttuminen ympäristöpuolueesta yleispuolueeksi.

Yleispuolue-termillä on alun perin tarkoitettu sitä, että luokkapuolueet alkavat vedota kaikkiin ryhmiin. Ne siis eivät vetoa vain oman luokkansa jäseniin, vaan koko kansaan. Se ei tarkoita, että puolue joutuu ottamaan kantaa jokaiseen asiaan poliittisessa keskustelussa, koska joka ikinen puolue joutuu näin tekemään. Siksi koko käsite on tässä merkityksessä turha.

Sen sijaan voidaan todeta, että jokainen puolue ottaa poliittisiin kysymyksiin kantaa omasta näkökulmastaan: sosiaalidemokraatit alun perin työväen, maalaisliitto maalaisten, ruotsalainen kansanpuolue ruotsinkielisten ja vihreät ympäristön ja uusien poliittisten kysymysten näkökulmasta.

Kun tutustuu liberaalipuolueiden ja vihreiden historiaan, huomaa melko pian, että analogia vihreistä liberaalien seuraajana on aika lailla väärillä poluilla. Yhteistä on koulutettu keskiluokkainen kaupunkilainen kannattajakunta, mutta aatteessa eroja on paljon.

Edistyspuolueen kuihduttua perustettiin Suomen kansanpuolue vuonna 1951. Se julisti olevansa keskiluokan intressipuolue. Kansanpuolueen ja pienen Vapaamielisten liiton yhdistyttyä perustettiin vuonna 1965 Liberaalinen kansanpuolue. Se julisti olevansa sosiaaliliberaali.

Liberaalipuolue oli varsinkin koulutuspolitiikassa yhteistyössä vasemmiston ja keskustan kanssa, eikä se julistanut kokoomuslaisten tapaan peruskoulukielteisyyttä. Liberaalipuolueen tehtävä oli tasapainotella vasemmiston ja oikeiston konfliktien välillä.

Vihreät toivat 1980-luvulla politiikan esityslistalle aivan uuden konfliktin – ekologian ja materiaalisen kasvun välisen ristiriidan. Tähän ristiriitaan Liberaalinen kansanpuolue tai sen edeltäjät eivät ohjelmissaan kajonneet juuri lainkaan.

Emopuolueettaan radikaalimmasta liberaalien nuorisosiivestä tuli väkeä syntyvään vihreään liikkeeseen, mutta tuon ryhmän koko oli alle kymmenen henkilöä. Pääosa vaihtoehtoliikkeeseen ja vihreään liikkeeseen tulleista oli uutta sukupolvea, joka ei ollut kuulunut mihinkään puolueeseen.

Vihreiden paikkaa puoluekartalla voi määritellä myös katsomalla puolueen ohjelmia. Varsinkin viime vuosina vihreät ovat korostaneet koulutuksen yhdenvertaisuutta ja vaatineet köyhyyden poistamista. Vihreiden ohjelmissa on luettavissa siis universaalinen koulutus- ja sosiaalipolitiikan kannatus.

Vihreät eivät ole korostaneet nykyajan liberaalien tavoin yksilökeskeisyyttä, vaan uutta yhteisöllisyyttä. Vanhaan yhteisöllisyyteen – kuten isänmaahan ja luokkaan – synnytään. Uudessa yhteisöllisyydessä ihminen voi liittyä haluamaansa yhteisöön.

Vihreille tärkeää on myös vasemmistolaisten korostama tasa-arvo. Alkuaikoina vihreiden tarkoittama tasa-arvo painottui vaatimuksiin erityisryhmien tasa-arvon saavuttamisesta. Tasa-arvoa ei pidetty valmiina, kun naiset, seksuaaliset vähemmistöt ja vammaiset kohtasivat päivittäin epätasa-arvoa. Myöhemmin kanta on muuttunut korostamaan myös tasa-arvoa yleisenä arvona.

Vihreiden vasemmisto–oikeistoulottuvuutta on käsitelty useassa tutkimuksessa. Valtio-opin emeritusprofessori Heikki Paloheimo esittää Poliittinen vaikuttaminen tulevaisuudessa -julkaisuun kirjoittamassaan artikkelissa, että vihreät on osa uutta vasemmistoa. Kansallismieliset populistiset puolueet ovat tässä määrittelyssä taas uutta oikeistoa.

Politiikan tutkijat Elina Kestilä-Kekkonen ja Juha Westinen ovat määritelleet suomalaisen äänestäjäkunnan jakautumista poliittisiin blokkeihin Politiikka-lehdessä alkuvuodesta 2015 julkaistussa artikkelissa. He selvittivät, mitä puoluetta äänestäjät kannattavat ensi- ja toissijaisesti.

Vihreitä äänestäneet sijoittuivat pääosin vihervasemmistoblokkiin. He kokivat toiseksi lähimmiksi puolueikseenSDP:n ja vasemmistoliiton. Pienempi osa vihreistä – urbaaniksi ylemmän keskiluokan blokiksi nimetty ryhmä – koki kokoomuksen lähimmäksi puolueekseen.

Saman suuntaisia tuloksia ovat saaneet turkulaiset taloussosiologit tutkimuksessaan Puolueiden rakenteet ja jäsenistön verkostot. Puolueen jäsenille esitetyn kyselyn mukaan vihreät tuntevat vetoa ensisijaisesti vasemmistoliittoon ja toissijaisesti sosialidemokraatteihin.

Sosialidemokraattien mielestä vasemmistoliitto on toiseksi haluttavin puolue ja vihreät kolmas. Vasemmistoliittolaisille demarit on kakkosvaihtoehto ja vihreät kolmas. Nämä kolme puoluetta muodostavat selvän blokin.

Keväisten eduskuntavaalien vaalikonevastausten tutkiminen todistaa osaltaan vihreiden kansanedustajien vasemmistolaisuudesta. Esimerkiksi Iltalehden tilastossa pääosa vihreistä kansanedustajista sijoittuu vasemmisto – oikeistoulottuvuudella sosialidemokraattien vasemmalle puolelle.

Filosofi Tuija Pulkkisen mukaan modernia aikaa ja ajattelua luonnehtii usko ydintotuuteen, ja siitä johdettu pelastussuunnitelma. Eräs ydintotuus on uskonto, jossa pelastussuunnitelma on taivaallinen ihanuus maallisen vaelluksen jälkeen.

Modernit aatteet, kuten liberalismi, nationalismi, kommunismi ja sosiaalidemokratia, ovat uskoneet jatkuvasti paremmaksi kehittyvään yhteiskuntaan. Postmodernismiksi nimetty edistysuskon krapula koitti 1980-luvulla. Edistys oli vienyt suuriin kärsimyksiin, muun muassa ekologiseen kriisiin.

Usko ydintotuuteen romahti perinteisissä suomalaisissa puolueissa. Tilalle otettiin arvot, joilla varustauduttiin, kun tulevaisuus näytti käyvän yhä kaoottisemmaksi. Sosialidemokraatitkaan eivät uskoneet enää ydintotuuden ohjaamaan edistykseen.

Noina aikoina syntynyt vihreät oli postmaterialistinen puolue, mutta ei ainakaan Tuija Pulkkisen määritelmän mukaan postmoderni puolue.

Päinvastoin. Vihreät oli moderni puolue, jolla oli oma ydintotuus. Se oli johdettu luonnontieteistä, eikä yhteiskuntatieteistä kuten perinteisten puolueiden ydintotuudet. Perinteisten puolueiden ydintotuus oli johdettu jonkun väestöryhmän näkökulmasta, mutta vihreiden huolena oli globaali ja ekologinen kehitys.

Uusi ydintotuus ei edellytä pyhän kansan viemistä luvattuun maahan tai proletariaatin diktatuuria. Uhka on yhteinen ja kriisin on aiheuttanut suuri osa teollisuusmaiden asukkaista.

Samaan aikaan kun vihreät syntyivät, kehitettiin uusia osallistumismalleja, jotka olivat saaneet innoituksensa alkuvihreiden ideoista ruohonjuuridemokratiasta. Osallistuvan demokratian ydinajatus on, että kaikki saavat tulla päättämään itseään koskevista asioista. Ketään ei suljeta päätöksenteosta pois.

Osallistuvan demokratian ajatukset näkyvät vihreissä esimerkiksi siinä, että puolueen logo oli takavuosina maapallo, ei jäsenten luokka-asemaa ja ajatuksia symbolisoiva ratas, viljantähkä tai leijona.

Vihreiden alkuaikojen avoimet kokoukset ovat saaneet jatkoa, vaikka edustuksellisuuteen on puolueen kasvaessa jouduttu turvautumaan. Yhä edelleen kokouksiin – jopa puoluekokoukseen – saa tulla kuka tahansa pitämään puhetta.
Yhteiskunnallisen elämän ydintotuutta on vaikea pelkistää joihinkin teeseihin, koska yhteiskunta on rakenteeltaan erittäin monimutkainen.

Yhteiskunta lisäksi muuttaa muotoaan jatkuvasti ja ihminen pystyy vaikuttamaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen erittäin paljon.

Ekologinen katastrofi on kuitenkin se ydintotuus, jonka kanssa vihreiden ja muidenkin ryhmien pitää elää. Se on ydintotuus, jonka kaikki puolueet perussuomalaisia lukuunottamatta tunnustavat, vaikka sen tärkein kantaja on edelleen vihreät.

Ekologisen uhan luonteesta johtuen tarvitaan kaikkien mukaan ottamista. Tämä ei merkitse vain näennäistä mukanaoloa, vaan osallistumisen pitää perustua reilun keskustelun sääntöihin ja kaikkien varauksettomaan kuuntelemiseen.

Vihreät ovat rikastaneet yhteiskunnallista keskustelua ja tuoneet vähemmistöjen ongelmia julkisuuteen. Vammaisliike ja seksuaalivähemmistöliikkeet ovat tuoneet vähemmistöille äänen ja syventäneet tasa-arvon ja demokratian ymmärtämistä.

Perinteiset puolueet olivat poissulkevia. Ne ajoivat työläisten, maalaisten, ruotsinkielisten ja suomenkielisten etuja.

Vihreille osallistuva demokratia ja mukaan ottaminen on ollut selkäytimessä, mutta siitä ei ole paljon puhuttu. Vihreät voisi kehittää itseään reilun keskustelun paikkana, jossa pyritään ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia.

Edellytyksenä on, ettei mitään kantaa lyödä lopullisesti lukkoon, eikä myöskään toisia tuomita ennalta. Esimerkiksi markkinoiden hyötyjä voisi vertailla kiihkottomasti julkisesti johdettuun palvelutuotantoon. Ydinvoimakeskusteluun voisi tuoda mukaan mahdollisimman monta näkökulmaa ja aikajännettä.

Tämän lisäksi vihreiden pitäisi edelleen olla vapautumisen paikka, jossa ennakkoluuloja kumottaisiin.

Vihreys on vahva näkemys ja liike. Sen ei tarvitse olla minkään nykyisen tai edesmenneen puolueen identiteettiloinen. Vihreää puoluetta ei siis kannata määritellä liberaalien tai taistolaisten perilliseksi.

Rauli Mickelsson on puoluetutkija ja pitkän linjan vihreä.

puoluepolitiikka  Vihreät 

Tweet