Keskiluokka on normi ja siksi unohtuu, että rahalla saa kaiken

4.10.2019

Auli Viitala

Keskiluokkainen elämäntapa on normi. Nyky-Suomessa se on vahvempi normi kuin heteroseksuaalisuus, vaalea ihonväri tai miessukupuoli. Kun puhutaan suomalaisesta elämäntavasta, oletetaan, että ihmisellä on ainakin jonkin verran rahaa, jonka käytöstä hän voi vapaasti päättää.

Työväenluokkaa ja köyhiä tarvitaan Suomessakin. Työväenluokkaa tarvitaan – tietenkin – tekemään työtä. Köyhiä tarvitaan keskiluokan itsetunnon kohottajaksi, sillä keskiluokka hellii ajatusta, että Suomessa ”kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa”, jos vain on lahjoja ja ahkeruutta.

Ihmisluontoon kuuluu, että pidämme hyvää asemaamme omana ansionamme, vaikka koulutus ja luokka-asema periytyvät. Varallisuushan periytyy ihan perintökaaren mukaan.

Tulen keskiluokasta. Vanhempani ovat opettajia. Minulla on yliopistokoulutus. Vuosia sitten sain kuukausipalkkaa ja asuntolainan.

Putosin keskiluokasta tavallisilla tavoilla: sairastuin ja erosin. Minulla on pitkäaikaissairaus, joka on vienyt työkyvyn. Avioerossa menetin hyvätuloisen elättäjän, ja silloin aloin opetella köyhänä oloa.

Olen oppinut nopeasti, sillä pakko on paras motivoija. Tämä erottaa minut niistä keskiluokkaisista ihmisistä, jotka itse päättävät pärjätä vähemmällä: leppoistaa, keventää, vähentää, rauhoittaa elämäänsä.

Oikea köyhyys ei ole leppoista eikä kevyttä eikä varsinkaan takaa minkäänlaista rauhaa. Keskiluokka tietää tämän, sillä leppoistusnuukailu on kiva ja harmiton puheenaihe, kun taas köyhyys on epämukava puheenaihe.

Köyhyys on noloa etenkin niiden mielestä, joita se ei koske.

Työtä pidetään neutraalina puheenaiheena. On aivan korrektia kysyä uudelta tuttavuudelta, mitä tämä tekee työkseen.

Epäkorrektia on vastata rehellisesti. Syntyy kiusallinen tilanne.

“En tee mitään. Olen syrjäytynyt.”

Kysyjä tyrskähtää. Vitsailenhan? Pysyn vakavana. Silloin nauru vaihtuu kieltämiseksi: en voi olla oikea syrjäytynyt.

Vaikuttaa siltä, että minua ei hyväksytä syrjäytyneeksi siksi, että olen
 ”täällä tänään”. Syrjäytyneet eivät ilmeisesti käy perhejuhlissa, harrasta kulttuuria eivätkä varsinkaan politiikkaa, eivät edes käy optikolla.

Kuitenkin täytän syrjäytyneen määritelmän: olen joutunut taloudellisesti ja sosiaalisesti ongelmallisiin olosuhteisiin, joista mahdollisuudet vapautua ovat huonot. Olen kroonisesti sairas, työtön, elän sosiaalituilla ja asun valtion vuokratalossa.

Jos tämä ei ole syrjäytymistä, mikä on? En näytä enkä kuulosta siltä, mitä syrjäytyneeltä odotetaan, mikä kertoo vain siitä, että odotukset ovat vääriä.

Köyhyys ei näy päällepäin. Jos joku sanoo olevansa syrjäytynyt, hän todella kokee olevansa syrjässä. Ei kukaan sano niin ylpeilläkseen.

Minulla on Kelassa sisällä neljä erilaista tukihakemusta. Olen saanut vuosia vuoroin pienintä mahdollista sairauspäivärahaa ja pienintä mahdollista työttömyystukea. Niiden välissä odotan epätoivoisena päätöstä jommastakummasta.

Kun odotan päätöstä, olen oikeasti kusessa. Minimipäivärahoista ei säästellä pahan päivän varalle.

Mietin, keneltä kehtaa kysyä lainaa ja saanko varmasti maksettua sen takaisin. Mitä jos saan kielteisen päätöksen tai jälleen yhden selvityspyynnön?

Vuokraa ei voi jättää maksamatta, muuten olen kohta sillan alla lasten kanssa. Muitakaan laskuja ei voi kovin kauan, ja syödäkin pitää. Jos bussikortin kausi umpeutuu, olen jumissa kotona. Ja niin edelleen.

Jos köyhä joutuu kuseen, ei ole varakassaa eikä mitään myytävää. Siksi periaatteiden on oltava tiukat. Minulla periaatteita on kaksi: ei koskaan pikavippejä ja luottotietoja ei saa menettää.

Olen onnistunut pitämään näistä periaatteista kiinni  ainoastaan siksi, että pyydän läheisiltäni apua silloin kun on ihan pakko, vaikka en yhtään haluaisi. Lähipiirini kuuluu keskiluokkaan, joten se on mahdollista.

Jos olisin syntynyt köyhäksi ja elänyt itseni kaltaisen kanssa, en pystyisi mitenkään välttämään pikavippejä. En, vaikka tiedän kaiken niiden koroista ja tiedän, että ne ovat tuhon tie.

Yksi keskiluokan vaalima tapa on, että henkilökohtaisessa käytössä olevista rahoista ei ole sopivaa puhua. Virallisen selityksen mukaan rahasta ei puhuta, koska ”tärkeimpiä asioita ei saa rahalla.”

Itse olen pudonnut keskiluokasta jo niin kauan sitten, etten enää muista, mitä nuo tärkeimmät asiat ovat, joita ei saa rahalla.

Rahalla nimittäin saa rakkautta, terveyttä, koulutusta, lapsia, liikkua paikasta toiseen ja museokortin. Köyhät tietävät tämän.

On meidän velvollisuutemme kertoa keskiluokalle, että raha on tärkeää, eikä siitä saa vaieta. Toivotan blogia seuraamaan ja keskustelemaan ennen muuta ne, joilla on rahaa liian vähän.

Ps. 
Köyhyyden tutkijoilla on käynnissä kirjoituskilpailu köyhille. Jos kuulut kohderyhmään, osallistu ihmeessä, mutta varo palkintosijoja!

Jos saat kirjoittamisesta vähänkin rahaa, on vaarana, että Kela tulkitsee sinut vapaaksi kirjailijaksi, ja siihen loppuvat tuet.

Mieleni tekisi kysyä järjestäjiltä, eivätkö he tiedä, että pahinta, mitä köyhälle voi antaa, on vähän rahaa. Juuri sen verran, että sillä ei elä mutta kuitenkin sen verran, että se sotkee niukan toimeentulon hetkeksi kokonaan.

Jos teitä on kuulolla, tulkaapa vastaamaan!

Tweet