Olen päättänyt astua esiin

31.1.2019

Henriikka Tavi

Henriikka Tavi on helsinkiläinen runoilija ja kirjailija.

Olen päättänyt ruveta tekemään jotakin. Ei kuulosta paljon miltään, mutta tuntuu äärimmäiseltä.  

Olen päättänyt ruveta tekemään muutakin kuin kestävämpiä kulutusvalintoja. Olenhan muutakin kuin kuluttaja: olen ihminen, höyhenetön kaksijalkainen, poliittinen eläin. Minulla on monessa elämäni tilanteessa valta pyytää puheenvuoroa ja ehdottaa muutosta.

Olisin voinut alkaa toimia paljon aikaisemmin, mutta teen sen vasta nyt. Nyt, nyt, nyt toistuu nyt puheissa ja sloganeissa pakottavana: viimeistään IPCC:n raportti teki näkyväksi nykyisyyden ja tulevaisuuden välissä olevan katkoksen.

On meneillään poikkeusaika, ratkaisun hetket. Ilmastonmuutoksen riistäytyminen ihmisen käsistä on johtamassa tilaan, jota ei voi kutsua tulevaisuudeksi. Ilman tulevaisuutta ihmiselämältä katoaa merkitys. Minun on pakko toimia, koska mikään muu ei ole rationaalista. 



Pakko on kuin vieras voima sisälläni. Se työntää minua ulos niistä rooleista, joiden suojissa olen saanut elää. Minua on todellakin työnnettävä, jokin minussa pistää vastaan.

Tuntuu suojattomalta. On kuin minut olisi laitettu raakaan valoon: valokeilaan pimeälle näyttämölle. Tässä minä olen ja näin minä ajattelen. Kuin saaliseläin, en haluaisi asettautua avoimelle paikalle. Tai kuin muiden pilkkaa pelkäävä, en haluaisi avata suutani, ettei minulle naurettaisi. Kuin juhlien vieras, en haluaisi olla ilonpilaaja. En haluaisi sekaantua kenenkään yksityisasioihin. En haluaisi keskeyttää normaalisti sujuvaa elämää. Aivan kuin nämä asiat eivät minulle kuuluisi, en haluaisi häiritä tai tunkeilla.

Nämä asiat kuitenkin kuuluvat minulle.

Uskon että yksilöllä on mahdollisuus vaikuttaa. On mahdollista antaa palautetta, ehdottaa muutoksia työpaikalla ja vapaa-ajalla.

On mahdollista toimia kansalaisjärjestöissä ja liikkeissä. On mahdollista mennä lakkoon tai olla tottelematta. Uskon myös, että pienten ihmisten pienistä toimista syntyvässä ketjussa on suuren muutoksen mahdollisuus.

Jos jokainen ilmastonmuutoksesta pelästynyt ihminen ottaisi yhden pienen tai suuren asian, jonka muuttamiseksi hän alkaisi tehdä töitä, eikö tästä seuraisi jo suuri muutosten vuo?

Ensin minun on kuitenkin luovittava omien estojeni ja ahdistuksieni läpi. On löydettävä niin paljon itseluottamusta, että uskon että omalla toiminnallani, mielipiteilläni ja ajattelullani on merkitystä. Minun on päästävä ulos itsestäni.

Se skenaario, jossa asioiden annetaan vain kulkea tavanomaista rataansa on pelottavampaa kuin mikään muu.

Juuri tämä pelko pakottaa minut voittamaan sisäisen vastarintani. Vaikka tuntuu, että sanon saman kuin kaikki muut ja senkin jotenkin väärin, minun on pakko sanoa jotain. Tarvitaan mahdollisimman paljon ääntä.

Jokainen ”teko” vie voimia, joita tarvittaisiin myös tavallisen arjen pyörittämiseen.

Joka kerta, kun tekee jotain sen eteen, että tarvittava ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi todellakin tehtäisiin, joutuu myös kohtaamaan sen realistisen mahdollisuuden, että riittäviä toimia ei saada tehtyä.

Ilmastonmuutos uhkaa johtaa elämänmuotomme romahtamiseen, väkivaltaan ja elämään jatkuvassa pelossa. Tämän mahdollisuuden ajatteleminen on raskainta mitä tiedän.

Siksi on välttämätöntä keksiä tapoja, joilla tehdä ilmastoasioista vähemmän kuormittavia: Voisi esimerkiksi rajata työajan ja vapaa-ajan väliin hieman ilmastoaikaa ja pitää huolta että ilmastoaika pysyy omassa aikaikkunassaan. Tai toimia yhdessä ystävien kanssa, niin että samalla kertaa hoitaa sekä maapalloa että omaa sisintään. 

Näyttää myös siltä, että aktiivisen toiminnan aiheuttama häpeä hälvenee kohtuu nopeasti. Mitä useammin avaa suunsa, sitä vähemmän omat ajatukset nolottavat. Toisin kuin toiminta erilaisten ulkoisten roolien suojissa, osallistuminen ja puhuminen omana itsenään kasvattaa itseluottamusta.