Hiilensitoja

Markus Sommers

”Me ihmiset kuvittelemme olevamme viisas laji, vaikka olemme saaneet ympäristön tuhon partaalle”, Saara Kankaanrinta sanoo.

14.12.2018 16.19

Jonna Tapanainen

Ympäristövaikuttaja Saara Kankaanrinnan tehtävälista on pitkä ja kunnianhimoinen: on pelastettava Itämeri, pysäytettävä ilmastonmuutos ja tehtävä siinä sivussa maataloudesta kannattavaa. Se vaatii ennen kaikkea rutkasti kehtaamista.

”Oi, mato!”

Harvoin multapaakusta esiin myllertävä mato saa näin ihastuneen vastaanoton.

”Täällähän on hirveä määrä matoja”, Saara Kankaanrinta jatkaa ja hypistelee pellosta vetämänsä nurmentupon multaa.

”Maaperä alkaa olla hyvälaatuista, tässä näkyy jo rakennetta.”

Olemme Paraisilla Varsinais-Suomessa, keskiaikaisen kartanolinnan Qvidjan mailla, emmekä tarkastele mitä tahansa peltotilkkua: maa-alue on osa Kankaanrinnan ja hänen miehensä, lastinkäsittely-yhtiö Cargotecin suuromistajan Ilkka Herlinin pilottitilaa. Ravinteita kierrättävän ja energiaomavaraisen maatilan tavoitteena on myös kasvattaa maaperän hiilensidontakykyä ja lisätä luonnon monimuotoisuutta.

Madot ovat merkki siitä, että maan toimintakyky on palautumassa. Qvidjan orgaanis-biologinen viljely on aloitettu laittamalla kaikki pellot nurmelle, jotta maaperä saadaan kuntoon.

Mitään ei hassata. Nurmi käytetään rehuksi tilan hevosille, lampaille ja ylämaankarjalle, joiden rotaatiolaidunnus parantaa myös maata. Eläinten lanta jalostetaan lannoitteeksi ja biokaasun raaka-aineeksi.
Kankaanrinta kyykkii yhä pellon laidassa mutta on jo vaihtanut aihetta madoista mikrobeihin.

”Maaperän mikrobitoiminta on aivan kuin suolisto, siinä on hirveän paljon yhtäläisyyksiä. Se on ihan mahtavan mielenkiintoista!”

Harppoessaan pellolta kohti mäen päällä sijaitsevaa kivilinnaa Kankaanrinta on edennyt puheessaan pohtimaan, miten tehotuotettu ruoka vaikuttaa ihmisen terveyteen. Aivotutkijaystävien kanssa onkin jo mietinnässä, miten ihmisterveyden ja maaperätutkimuksen voisi yhdistää.

40-vuotias Saara Kankaanrinta tunnetaan ennen kaikkea Itämeren suojeluun keskittyvän Baltic Sea Action Groupin perustajana. Miksi hän nyt tonkii tohkeissaan multaa ja puhuu mikrobeista?

”Kaikki maailman ongelmat liittyvät jollain tavalla ruoantuotantoon. Mutta usein käy niin, että yritän keskittyä yhteen asiaan ja siitä paisuukin näin laaja kokonaisuus”,

Kankaanrinta sanoo ja levittelee käsiään.

Kaikki alkoi Itämerestä, rakkaudesta ja kehtaamisesta.
Oli helmikuinen aamupäivä vuonna 2010, ja Itämeri-huippukokous Finlandia-talossa Helsingissä eteni rivakasti. Niin rivakasti, että Saara Kankaanrinnalle käytiin kuiskaamassa, että hänen iltapäiväinen puheensa alkaisikin neljän minuutin kuluttua.

”Okei”, 31-vuotias Kankaanrinta vastasi ja asteli kirkkaasti valaistun lavan puhujapöntölle.

Takana puoliympyrässä istui presidentti Tarja Halosen ja pääministeri Matti Vanhasen lisäksi toistakymmentä valtionpäämiestä Itämeren ympärysvaltioista aina Venäjän tuolloiseen pääministeriin Vladimir Putiniin asti. Kankaanrinta vetäisi henkeä ja aloitti englanninkielisen puheensa: ”Me aloitimme tämän työn suurin toivein ja korkein odotuksin...”

Kankaanrintaa ei jännittänyt. Baltic Sea Action Groupissa oli valmisteltu huippukokousta vain vajaan vuoden verran, mutta yrityksiltä ja päättäjiltä oli etukäteen veivattu mahdollisimman konkreettisia sitoumuksia Itämeren hyväksi.

”Monessa maassa ei menisi läpi, että presidentti, pääministeri ja joku säätiö isännöisivät yhdessä huippukokousta. Se on pienen maan etuja, jos vain kehtaa ehdottaa”, hän sanoo nyt.

Kankaanrinta kehtasi, vaikka säätiö oli tuolloin ollut toiminnassa vasta reilun vuoden. Kun Suomen valtion sitoumukset oli sorvattu, Kankaanrinta rohkeni vielä ehdottaa Vanhaselle, että Suomi julistautuisi pyrkivänsä ravinteiden kierrätyksen mallimaaksi. Ehdotus meni läpi.

Kankaanrinta ja Herlin tutustuivat Itämeren suojelua edistävässä John Nurmisen Säätiössä, jossa Kankaanrinta työskenteli Pietarin jätevesien puhdistushankkeen parissa. Herlin istui säätiön hallituksessa.

Kankaanrinnan ja Herlinin jakama intohimo ympäristökysymyksiin johti Elävä Itämeri- eli Baltic Sea Action Group -säätiön perustamiseen vuonna 2008. Seuraavana vuonna Kankaanrinta ja Herlin avioituivat.

”Silmitön rakkaus vei täysin ja vie yhä. Me olemme ihan hukassa ilman toisiamme.”

Vuonna 2010 syntyi parin kolmesta lapsesta ensimmäinen.

”Vaihdoimme Ilen kanssa kolmisen vuotta vaippoja sarjassa ja siinä ohessa keskustelimme vaikka keskellä yötä jostain typen kierrosta kertovasta artikkelista.”

Perheen ja Itämeri-säätiön jälkeen ovat syntyneet muun muassa kierrätyslannoiteyritys Soilfood sekä puu- ja biokaasuyritys Qvidja Kraft, joka tuottaa ratkaisuja uusiutuvan energian varastointiin.

Edelleen toinen jatkaa siitä, mihin toisen lause loppuu.

”Emme koskaan olisi päässeet tähän vauhtiin, jos emme jakaisi asioita. Olemme temperamentiltamme todella erilaisia mutta aina samalla taajuudella.”

Luokan parhaimpiin kuulunut tuore ylioppilas seisoi Joensuun lyseon juhlasalin edessä ja piti puhetta toukokuussa 1997. Alun perin hän oli kirjoittanut puheeseen, ettei tärkeintä ole matka vaan päämäärä. Sitten joku oli huomauttanut, että sanonta menee toisin päin.

”Minä hölmö korjasin sen puheeseen, vaikka ajattelin juuri niin kuin olin ensin kirjoittanut”, Saara Kankaanrinta sanoo.

19-vuotiaalla oli jo päämäärä tiedossa: maailman parantaminen tavalla tai toisella.

Lakkiaisiin mennessä vanhemmat olivat jo tottuneet siihen, että tytär meni ja teki oman mielensä mukaan. Niin kuin silloin, kun tämä 11-vuotiaana oli marssinut itsekseen kampaajalle ja pätkäissyt vyötärölle ulottuvan tukkansa lyhyeksi.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Kankaanrinta ilmoitti vanhemmilleen, että lähtisi Ruotsiin petraamaan kieltä, josta oli kyllä kirjoittanut laudaturin mutta jota ei Joensuussa päässyt käyttämään. Au pair- ja opiskelupaikka Tukholman yliopistosta olivat jo katsottuina. Ruotsista Kankaanrinta tiedotti kotiin aloittavansa seuraavaksi opinnot Turun yliopiston valtiotieteellisessä.

Kankaanrinta on aina uskonut mahdollisuuksiinsa.

”Olen jo nuoresta asti harrastanut huippuonnistuneen lopputuloksen kuvittelua. Oikein herkuttelen ajatuksilla.”

Kankaanrinta rasauttaa Qvidjan harmaakivilinnan lukon auki valtavalla rauta-avaimella. Puiset portaat johtavat 1400-luvulla rakennetun linnan saliin, jossa Kankaanrinta vetää säätiön eri sidosryhmille muun muassa ”todellisia maan puolustuskursseja”.

”Puhun niissä kaikista ongelmistamme aina orjatyöstä ekologiseen katastrofiin asti ja siitä, miten ne liittyvät Itämeren suojelutyöhön.”

Hän myös esittelee osallistujille tutkijoiden kanssa tilalla tehtävää kenttätutkimusta. Tutkimuslaitosten ja yliopistojen tutkijoita on eri hankkeissa mukana toistakymmentä.

Ilmanlaatututkijat operoivat pellon päällä, mikrobiologit maaperässä. He käyvät Qvidjan koeruuduilla säännöllisesti ja asuvat tilalla kesäisin. Tutkijat selvittävät mikrobiprosesseja, hiilen ja ravinteiden dynamiikkaa, miten hiili jää maaperässä pysyvimpään muotoon ja miten yhteyttäminen maksimoidaan.

Tutkijoille Qvidja on ainutlaatuinen työpaikka pitkäaikaiskenttineen, joita koko ajan vähennetään tutkimuslaitoksilta. Kartanolinnan 500-vuotisessa historiassa hankkeet voisivat olla vain ohimenevä hujaus, mutta tosiasiassa niiden on tarkoitus olla pitkään osa tilan tarinaa.

”Naurettiin juuri Ilen kanssa, kuinka lapset avaavat aikanaan testamentin ja katsovat, että mikä hemmetin 200-vuotinen tutkimus täällä on meneillään”, Kankaanrinta kertoo.

”Saavathan he tämän myydä, mutta kokeet pysyvät.”

Kankaanrinta ja Herlin ostivat tilan vuonna 2014, vaikka sen sijainti on kaikkea muuta kuin käytännöllinen Hangossa asuvalle perheelle. Koetilan hankkiminen tarkoitti puheoikeuden saamista.

”Täällä voimme kokeilla asioita esimerkiksi maataloustukisysteemeistä riippumatta, tehdä kaiken mahdollisimman nopeasti ja ottaa riskejä. Jos vaatii muita viljelijöitä muuttumaan, täytyy itse kamppailla samojen asioiden kanssa.”

”Voiko mennä uimaan vai onko liikaa sinilevää?” Kysymys kajahti viime kesänä rutiininomaisesti Kankaanrinnan ja Herlinin kotona. Perhe asuu meren äärellä ja viettää lomansa saaristossa, kalastaen ja veneillen.

”Se oli masentavaa. On surullista, että lapsille tämä katastrofi on normaalia.”

Kesä 2018 jää kirjoihin kuumimpana vuosikymmeniin. Se oli myös ennätyksellisen paha sinileväkesä.

Maatalouden päästöt, eli typpi ja fosfori, aiheuttavat yhä noin puolet Itämerta rehevöittävästä ravinnekuormasta. Ilmastonmuutos vain vauhdittaa ravinteiden valumista Itämereen, kun ympärivuotiset sateet lisääntyvät ja maaperä pysyy pidempään sulana.

”Maapallo on jo ähkyssä typestä”, Kankaanrinta sanoo.

Typen valmistaminen keinolannoitteeksi vie hurjasti fossiilista energiaa. Fosfori on ruoantuotannon edellytys mutta uusiutumaton luonnonvara, jolle ei ole korviketta.

Kankaanrinnan ja Herlinin tilalla fosfori otetaan talteen esimerkiksi eläinten lannasta ja käytetään ruoantuotannossa uudelleen sen sijaan, että sen annettaisiin valua rehevöittämään vesistöjä.

Ilmastonmuutoksen kääntämiseen eli hiilidioksidin poistamiseen ilmakehästä ei ole metsittämisen ja soiden suojelun lisäksi muuta hyvää keinoa kuin se, että hiilidioksidi varastoidaan maaperään. Maaperän potentiaalia sitoa hiiltä on kuitenkin arvioitu vallitsevien tehomaatalouden keinojen kautta.

”Mikä potentiaali olisikaan, jos sitä tutkittaisiin oikeasti kestävien viljelymenetelmien kanssa.”

Pari vuotta sitten Kankaanrinta ja Herlin kahlasivat läpi parisataa tutkimusta hiilensidonnasta. Kankaanrinta meilasi listan kysymyksiä alan gurulle Australiaan. Tämä yhytti Kankaanrinnan toiseen tahoon Yhdysvalloissa, joka kutsui hänet kansainvälisen hiilensidontaverkoston jäseneksi.

”Hyvät hankkeet syntyvät kunnon pohjatyön jälkeen reippaalla otteella. Monella on sellainen valtafiltteri, että pitäisi jo tietää eli ei kehdata kysyä. Minä kehtaan kysyä siihen asti, että ymmärrän.”

Hiilensidontaverkostossa kasataan tietoa, miten maaperä sitoo ja varastoi hiiltä pysyvästi, ja rakennetaan keinoja, joilla voidaan vaikuttaa ilmastopolitiikkaan. Verkoston globaalia työtä varten tarvitaan tiukkaa perustutkimusta, käytännön viljelijöitä – ja rutkasti vauhtia.

”Jos me emme Suomessa pysty viemään kokonaisuutta uudelle tasolle, niin kuka sitten? Sitä paitsi ensimmäisenä hyötyy Itämeri.”

Kankaanrinta otti yhteyttä suomalaiseen alan huippuun, Ilmatieteen laitoksen hiilitutkijaan Jari Liskiin. Sitra lähti rahoittamaan hanketta, ja BSAG:n ja Ilmatieteenlaitoksen Carbon Action -hanke starttasi viime vuonna. Mukana on sata viljelijää. Heidän kanssaan kokeillaan viljelyä, joka lisää sekä hiilivarastoa maaperässä että luonnon monimuotoisuutta.

Se takaa viljelijälle parempia satoja. Ei hullumpi uutinen alalla, jossa tulevaisuudennäkymät ovat heikentyneet.

Miten Kankaanrinnan suuret suunnitelmat otetaan vastaan perinteisillä ja miehisillä aloilla?

”Ai niin kuin paska ja energia?” Kankaanrinta kysyy ja nauraa. ”En ole koskaan kokenut naiseudesta mitään uskottavuusongelmaa tai epävarmuutta. Urani alussa joku saattoi ihmetellä enemmän ikääni.”

Sen Kankaanrinta tunnustaa, että Herlinin puolisona on joskus pitänyt tehdä tuplasti töitä vakuuttaakseen muut.

”Mutta jo ennen kuin tapasin Ilen, tunsin itseni etuoikeutetuksi. Olin syntynyt Suomeen, olin terve, olin saanut ilmaisen koulutuksen. Tunsin, ettei hyvinvointi maailmassa ole mennyt ihan tasan.”

”Maailmantuskaa ei tietenkään helpottanut, että rakastuin mieheen, jolla on asiat aivan poikkeuslaatuisella tasolla, varallisuutta niin, ettei rahahuolia ole. Vaikka olen kyllä sanonut Ilkalle, että hänen suurin pääomansa on korvien välissä.”

Samalla Kankaanrinta on oppinut itsestään. Hän sanoo, että olisi tehnyt kovasti töitä joka tapauksessa. Että puolison varakkuus ei muuta persoonaa, vaan paljastaa sen.
Velvoittaako varallisuus tekemään enemmän?

”Totta kai, tämä on hirvittävä etuoikeus. Kyllä me koemme, että jos on mahdollisuus, pitää yrittää tehdä mahdollisimman paljon. Nämä kriisit ovat niin silmittömiä.”

Kännykän videolla pieni tyttö kykkii pipo päässä rantakalliolla ja kertoo: ”Silloin kun maaperä on kunnossa, niin typpi ja fosfori ei valu tonne mereen, tonne Itämereen. Ja silloin maaperässä on paljon toimivia pöpöjä. Ja silloin se varastoi hiiltä!” Kankaanrinnan ja Herlinin tytär päättää videolla juttunsa riemukkaasti.

”Olen näyttänyt tätä joskus puhuessani ja sanonut, että jos viisivuotias ymmärtää tämän, tokihan tekin?” Saara Kankaanrinta kertoo.

Pariskunnan lapset tietävät, mitä vanhemmat tekevät. Lapsille ei kuitenkaan voi sanoa, että maailma tuhoutuu, mutta luonnon monimuotoisuutta he yrittävät heille avata.

”Maailmantuska tavoittaa heidät sitten joskus.”

Vaikka Kankaanrinta sanoo olevansa optimisti, joskus usko horjuu.

”Tiedossamme on leegio katastrofeja, joihin ei ole vielä ratkaisuja. Yöunet vie kuitenkin se, mitä me emme tiedä, ettemme tiedä. Olemmeko nyt luomassa jotain, minkä lapsenlapset 30–50 vuoden päästä joutuvat kohtaamaan?”

Kankaanrinta on tottunut siihen, että ympäristönsuojelussa pitää puhua talouden kieltä. Välillä se silti väsyttää. Eniten häntä rasittaa ajattelu, että kaikelle on hintalappu. Kysytään esimerkiksi, mitä Itämeren tuhoutuminen maksaa. Eihän luonnolle ole hintalappua! Se on korvaamatonta.

Toinen mikä korpeaa, on illuusio siitä, että ihminen voisi noin vain sekaantua yli neljä miljardia vuotta vanhaan evoluutioon. Esimerkiksi synteettinen biologia, jossa puhutaan jopa koko ruoantuotannon kytkemisestä irti luonnosta, koska laboratoriossa pystytään tekemään kaikki.

Ulkona Kankaanrinta jää pitkäksi aikaa katselemaan laitumella villinä kirmaavia varsoja.

”Olen vakaasti sitä mieltä, että mitä enemmän antaa luonnolle tilaa toimia, sitä vähemmän menee väärin.