”Nationalismi ei ole osa maailmankuvaani”

Bjarke Ørsted

”Valtio itsessään ei ole itseisarvo vaan sillä on jokin tarkoitus”, Eeva Heikkilä sanoo.

5.10.2018 16.25

Jenni Leukumaavaara

Kansallismielisistä puhutaan paljon. Mutta on myös heitä, joille kansallisvaltio ei merkitse paljonkaan.

Valtiolla ei ole itseisarvoa, vaan se on olemassa taatakseen ihmisoikeudet, sanoo Eeva Heikkilä.

”Minulla oli jo teininä hirveä kiire päästä pois Suomesta. Tuntui, ettei Suomessa tapahdu mitään. Lähdin 17-vuotiaana au pairiksi ensin Varsovaan ja sitten Brysseliin.

Olin kauhea teini, mutta luettuani Naomi Kleinin No Logon tajusin, että voin olla hankala ihan työkseni, siis ihmisoikeusaktivisti. Se oli hyvä päätös.

Opiskelin Lontoossa juristiksi. Olen erikoistunut ihmisoikeuslakiin. Sillä kentällä suuri osa sukupolveni tärkeimmistä keisseistä tapahtuu Lontoossa. Sieltä avautuvat ovet alallani New Yorkiin, Strasbourgiin ja muualle.

Nationalismi ei ole minkäänlainen osa maailmankuvaani. Mielestäni rajat ovat hirveän teennäisiä. En ajattele, että olen asunut eri maissa Euroopassa. Olen asunut eri kaupungeissa:  Strasbourgissa, Brysselissä ja Genevessä. Minun sukupolvelleni muuttaminen on yksinkertaista.

Nationalismi ja populismi ovat pelottavin asia Euroopassa. Toukokuun eurovaalit pelottavat todella paljon. Puolassa asuessani kävin keskitysleireillä. En sano, että olisimme lähellä hirmuvaltaa, mutta meillä on synkkä historia. Ennakkoluulot voivat johtaa nopeasti väkivaltaan. Kun palasin Brysseliin, tajusin kuinka paljon esimerkiksi Euroopan parlamentilla on valtaa ja vastuuta.

Ihmisillä on kansalaisina tietyt oikeudet. Valtiolla on velvollisuus suojella näitä perusoikeuksia. Se on mielestäni syy, miksi valtiot ovat olemassa – ne ylläpitävät oikeusvaltiojärjestelmää oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti. Valtio itsessään ei ole itseisarvo vaan sillä on jokin tarkoitus.

En vihaa Suomea. Äänestän aina vaaleissa, vaikka olen ollut pitkään pois. En usko, että muutan enää koskaan kokonaan Suomeen. Minulla on ammatti ja perhe muualla. Käyn kesäisin äitini synnyinseudulla Haukiputaalla ja isäni kotiseudulla Ylitorniolla. Olen Pohjois-Suomesta. Minulle Suomi alkaa Oulusta ylöspäin.

Vanhempani ovat aina olleet yksityisyrittäjiä. Heillä on ollut useita yrityksiä eri paikkakunnilla. Isä on maalämpöbisneksessä ja äidillä on kirjanpitofirma.

Olen kasvanut kotona työhulluuteen ja tottunut työn perässä muuttamiseen. Menin koulun jälkeen aina vanhempien työpaikalle. Kun olimme kotona, siellä puhuttiin työasioista.

Minua ahdistaa olla pitkään samassa paikassa. Jopa Lontoossa alkoi neljän tai viiden asianajajavuoden jälkeen tuntua, että pitää nostaa kytkintä. Nyt Brysselissä on hyvä olla, mutta minua kiinnostaa esimerkiksi Geneve tai New York, jos työ on mielenkiintoista.

Suomen terveydenhuolto, koulutus ja teknologinen osaaminen ovat huippuluokkaa, ja valtionhallinto toimii. Englannin luokkayhteiskuntaan verrattuna Suomi on tasa-arvoinen maa.

Lapsilleni puhun suomea, tosin he vastaavat yleensä englanniksi. Mieheni on syntynyt Britanniassa, ja hän on puoliksi aasialainen ja puoliksi arabi. Hän puhuu lapsille urdua. Tyttöni ovat nyt 5- ja 6-vuotiaat, marraskuussa meille syntyy poika.

En tunne omakseni sitä politiikkaa mitä Suomessa nyt harjoitetaan. Toivon, että yksityistämisvimma ja pakkokäännytyskeskustelut ovat vain hetkellinen poliittinen vastareaktio maailman mullistuksiin.

Toivottavasti päätöksentekijät muistavat historiamme ja miettivät mikä on se peruskivi, millä Suomi on pysynyt pystyssä ja miten siitä on rakennettu niin hieno ja tasa-arvoinen valtio.”