EM-maratoonari kääriytyi lippuun ja katui – ”En halunnut sotkea nationalismia ja urheilua”

Adam Wrafter

”Maailma muuttuu nopeasti. Reaktiona siihen haemme turvaa kansallistunteesta, vaikka se ei auta”, Janne Holmén sanoo.

5.10.2018 16.12

Riikka Suominen

Kansallismielisistä puhutaan paljon. Mutta on myös heitä, joille kansallisvaltio ei merkitse paljonkaan.

Maratonin euroopanmestari Janne Holmén pitää itseään ahvenanmaalaisena ja pohjoismaalaisena.

”Voitin maratonin euroopanmestaruuden 2002. Tein Münchenin stadionilla kunniakierroksen Suomen lippuun kääriytyneenä.

Ahvenanmaalainen paikallispoliitikko kysyi sen jälkeen, miksen juossut Ahvenanmaan lipun kanssa. Vastasin, ettei olisi pitänyt juosta minkään lipun kanssa.

Sain kommentista paljon kielteistä julkisuutta.

Kansallismielisille ihmisille lippu on lähes pyhä symboli. He varmaan ajattelivat, että tein pesäeroa koko Suomeen.

Tarkoitukseni oli ottaa etäisyyttä kaikkiin kansallisvaltioihin. Olin historian dosenttina perehtynyt kansallisvaltioihin, enkä halunnut sotkea nationalismia ja urheilua toisiinsa.

Olen myöhemmin katunut, että sanoin niin jyrkästi lipuista. Olisi pitänyt sanoa, että kaikkien maiden asukkaat, jotka haluavat iloita voitostani, voivat tehdä sen.

Olen kotoisin Ahvenanmaalta, parin tuhannen asukkaan Jomalan kunnasta. Perheessämme ei ollut lipputankoa. Juhlimme itsenäisyyspäivää, mutta esimerkiksi puolustusvoimain lippujuhla oli ja on Ahvenanmaalla tuntematon. Eihän siellä ole asevelvollisuuttakaan.

Vanhempani ovat juosseet arvokisoissa Suomen maajoukkueessa. Katsoimme kotona perinteisiä urheilulajeja kuten yleisurheilua ja hiihtoa. Se oli minun kansallinen koulutukseni.

Kannustimme kisoissa suomalaisia.

Ahvenanmaalla kasvaneelle kansallisvaltio ei ehkä ole kovin oleellinen. Paikallisuus ja Suomen ja Ruotsin välissä oleminen korostuu. Uskon, että Tornionjokilaaksossa on samoin.

Myös pohjoismaalainen identiteetti on minulle tärkeä. Pohjoismaat ovat onnistuneet rakentamaan kansalaisille hyvät yhteiskunnat ja suitsemaan kapitalismin varjopuolia.

Olen asunut yli 20 vuotta Uppsalassa. Olen Suomen kansalainen. Ruotsin kansalaisuuden hankin viitisen vuotta sitten, jotta vanhin poikanikin saisi sen.

Vastustan kansallismielisyyttä erityisesti siksi, että tulevaisuuden ongelmat eivät riipu maiden rajoista. Kun baskit, ahvenanmaalaiset ja katalaanit haluavat itsenäisyyttä, se vie huomion pois tärkeämmistä ongelmista, kuten ympäristöongelmista tai siitä, miten tekniikan kehitys muuttaa yhteiskuntia. Niitä ongelmia ei ratkaista rajoja piirtämällä tai identiteettipolitiikalla.

Kansallisvaltioon keskittyminen jättää varjoonsa globaalin yhteisöllisyyden. Maailma muuttuu nopeasti. Reaktiona siihen haemme turvaa kansallistunteesta, vaikka se ei auta.

Perheessämme on varaa valita, mitä maata kannustaa, sillä vaimoni on marokkolainen. Lapset ovat urheilukisoissa lähinnä Ruotsin puolella, mutta keskimmäinen poikani on innostunut koripallosta ja kannustaa siinä Suomea.

Urheilijana sain taloudellista tukea Suomen lajiliitolta. Toisaalta harjoittelin paljon ulkomaalaisten kanssa. Opin koko maailmalta.

Olen kilpaurheilija ja tutkija. Jos tapaan näihin ryhmiin kuuluvia ihmisiä, löydämme aina yhteistä, riippumatta erilaisuudestamme. Moraalini ja arvoni kumpuavat näistä identiteeteistä. Uskon näiden identiteettien täydentävän toisiaan, yksinään ne olisivat hiukan elitistisiä ja yksisilmäisiä.”