Talvivaaran onnettomuus vei luonnonsuojelupomon kaivosverkostoon

Aleksi Kallioja

Kiertotalouslobbari. Eero Yrjö-Koskisen ajasta suurin osa kuluu kiertotalouden edistämiseen Brysselissä.

28.9.2018 16.49

Sammeli Heikkinen

Jätevesi virtasi läpi ohuen lumipeitteen alle jääneen kaivosmaiseman. Televisiouutisissa miesketju kuljetti tilkettä kohti vuotavan kipsisakka-altaan pohjaa.

Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja Eero Yrjö-Koskinen arvasi ensimmäisistä kuvista, että tilanne on paha. Nopeasti varmistui, että kyseessä oli vakava ympäristöonnettomuus. Marraskuussa 2012 Talvivaaran kaivokselta pääsi valtavia määriä jätevettä ympäristöön. Talvivaara ei saanut vuotoa tukittua.

Tästä ympäristövahingosta alkoi tapahtumaketju, jonka seurauksena Yrjö-Koskinen siirtyi 2015 luonnonsuojeluliitosta kaivostoimijoiden verkostoon.

Miksi Yrjö-Koskinen loikkasi luonnonsuojeluliitosta vastapuolelle, teollisuuden leiriin?

”Tiedän kyllä, että jotkut pitävät minua takinkääntäjänä, ehkä petturinakin. Itse en ole ajatusta ikinä ymmärtänyt.”

Moni ei ymmärtänyt sitäkään, miksi EU-virkamies Yrjö-Koskinen aikanaan palasi Brysselistä Suomeen.

Eero Yrjö-Koskisesta tuli Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja elokuussa 2002. Jo toisena työpäivänä hänelle selvisi, että liiton taloudellinen tilanne oli selvästi huonompi kuin hän oli luullut.

”Talouspäällikkö pyysi minut huoneeseensa ja sanoi ’Eero, meidän järjestö on historiansa pahimmassa kriisissä’”.

Yrjö-Koskinen vietti suuren osan 1990-lukua Brysselissä, Euroopan unionin ytimessä. Hän työskenteli seitsemän vuotta EU-virkamiehenä: ensin suomenkielisen tiedotusyksikön esimiehenä, sitten parlamentin budjettivaliokunnan valiokuntasihteerinä.

”Tulin suoraan parlamentin kiiltävästä marmoripalatsista luonnonsuojeluliittoon Kotkankadulle Helsingin Alppilaan. Parlamentti on hierarkkinen ympäristö, liitossa taas hierarkia oli lähes olematonta ja työskentely perustui ihmisten väliseen luottamukseen.”

Yrjö-Koskinen kertoo, että kollegat parlamentissa pitivät urasiirtoa Suomeen pähkähulluna. Pelkästään siksikin, että palkka putosi neljäsosaan.

Mutta Yrjö-Koskinen ja hänen puolisonsa Marja Väätäinen halusivat Suomeen. He olivat sopineet palaavansa kotimaahan, kun lapset tulevat kouluikään. Muuttovuonna 2002 perheen pojista vanhemman oli aika mennä kouluun.

Luonnonsuojeluliiton talousvaikeudet johtivat yt-neuvotteluihin, mutta myös liiton muuttamiseen uudenlaiseksi otukseksi. Yrjö-Koskisen kaudella luonnonsuojeluliitto kehittyi perinteisestä luontojärjestöstä kansainvälisestikin toimivaksi ympäristöjärjestöksi. Se seurasi kaikkia ympäristöön vaikuttavia lakiprosesseja Suomessa.

Kaivokset olivat jääneet liiton toiminnassa katveeseen, kunnes Talvivaara muutti tilanteen.

Kaivoksen ympäristöongelmat kulminoituivat kipsisakka-altaan massiiviseen vuotoon loppuvuonna 2012. Suomalaiset säikähtivät julkisuuteen tulvineita ympäristöongelmia. Osa menetti luottamuksensa kaivoksen ja viranomaisten kykyyn hoitaa tilanne.

Tässä tilanteessa pääministeri Jyrki Katainen (kok.) aloitti neuvottelut, jossa oli mukana ministeriöitä ja järjestöjä. Suomen luonnonsuojeluliittoa edusti Yrjö-Koskinen.
Tuloksena oli kestävän kaivannaisteollisuuden toimintaohjelma. Siinä suositeltiin perustettavaksi yhteistyöryhmää, jossa alaan liittyvät yritykset ja järjestöt voisivat keskustella avoimesti.

Näin syntyi Kestävän kaivostoiminnan verkosto. Siinä on mukana kaivosfirmoja ja kaivoksiin tavalla tai toisella liittyviä kansalaisjärjestöjä, kuten WWF, Suomen luonnonsuojeluliitto ja Paliskuntain yhdistys. Kun verkostolle haettiin pääsihteeriä, Yrjö-Koskinen päätti hakea työtä ja sai sen 2015.

Kolmen vuoden aikana verkosto on Yrjö-Koskisen mielestä toiminut mainiosti. Osapuolten välinen kyräily on vähentynyt, ”vaikka näkemyseroja toki on”. Kestävän kaivosteollisuuden ohjeistus on saatu valmiiksi. Verkoston vastuullisuusohjelmaan ovat sitoutuneet esimerkiksi Anglo Americanin Sakatin hanke, Yaran Siilinjärven kaivos, Bolidenin Kevitsan kaivos ja Outokummun Kemin kaivos.

Verkostossa mukana olevilta yhtiöiltä odotetaan vuosittain raporttia toiminnastaan. Kerran kolmessa vuodessa toiminnan kestävyyden arvioi ulkopuolinen auditoija.

Ensimmäiset raportit ovat Yrjö-Koskisen mukaan odotettavissa vuoden kuluttua.

1980-luvun alkupuoli Suomessa vaikutti pysähtyneeltä ja tylsältä. Etenkin poliittisesti. Edellisellä vuosikymmenellä kukoistanut vasemmistovirtaus oli jämähtänyt seisovaksi vedeksi, eivätkä muutkaan vaihtoehdot houkuttaneet Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa opiskelevaa Yrjö-Koskista.

”Kaipasin poliittista toimintaa ja paatosta.”

Kesän 1985 hän teki töitä Uuden Suomen kesätoimittajana. Eräässä maanantain aamupalaverissa kollega kertoi ympäristöliikkeen kokouksesta ja Pentti Linkolan siellä pitämästä puheesta.

”Eturivissä istunut kuulija oli huudellut väliin koko puheen ajan. Linkola piti puheensa loppuun, kokosi rauhassa paperinsa, käveli puhujakorokkeelta tämän kuulijan luo ja löi häntä lujaa avokämmenellä kasvoihin.”

Mehukas tarina kiehtoi Yrjö-Koskista, mutta häntä kiinnosti myös Linkolan puhe. Tuohon aikaan puhe olisi voinut kadota kun se kerran oli pidetty, mutta tarinan kertoneella toimittajalla sattui olemaan siitä kirjoitettu versio tallessa.

Yrjö-Koskinen luki puheen ja vaikuttui. Palattuaan syksyllä opiskelemaan hän painatti Linkolan puheen päätoimittamansa tiedekunnnan lehden keskiaukeamalle.

”Puheen sanoma siitä, mitä ihmisen toiminta tekee maailmalle on edelleen täysin paikkansapitävä.”

Pian Yrjö-Koskinen oli mukana helsinkiläisen ympäristöliikkeen ytimessä. Hänestä tuli Vihreän liiton ensimmäinen työntekijä, kun hänet palkattiin liittosihteeriksi vuonna 1987. Yrjö-Koskinen teki vuoden töitä yksi päämäärä mielessään: vihreiden järjestäytyminen puolueeksi.

Liittosihteerin paikka oli tuulinen. Vihreää liikettä repivät kiistat. Osa halusi pitää liikkeen liikkeenä, samanhenkisten löyhänä allianssina, kun taas enemmistö ajoi puoluesuuntausta.

Vihreä liitto rekisteröityi puolueeksi seuraavana vuonna, ja Yrjö-Koskisen tavoite toteutui. Samoihin aikoihin David Pemberton ja Tarja Helanen tulivat Yrjö-Koskisen tilalle liittosihteerin työhön.

Yrjö-Koskinen valmistui 1990. Sen jälkeistä uraansa hän kuvailee paikan etsimiseksi yhteiskunnasta. Vuosi tutkijana, kaksi vuotta Etelä-Amerikassa YK:n kehitysyhteistyötehtävissä ja tiedottajaksi Wider-instituuttiin Helsinkiin.

Sitten Suomesta tuli EU:n jäsen ja Brysseliin tarvittiin virkamiehiä.

Suhde luontoon syntyi keskitalven aamuyön pimeydessä, järven jäällä. Eero Yrjö-Koskinen vietti lapsena kesiä tätinsä maatilalla Hämeessä. Toisinaan hän oli maatilalla myös talvisin, joskus viikkojakin.

Eero-poika ystävystyi maatilan työntekijöiden kanssa. Parhaiten mieleen jäi verkkojen kokeminen erään iäkkään navetassa töitä tehneen miehen kanssa.

”Oli keskitalvi ja lähdimme verkolle aina viideltä aamulla, pimeällä. Mies oli sellainen hiljainen hämäläinen, eikä monta sanaa matkalla virkattu. Mutta joka kerralla hän alkoi vähän ennen järveä manata, ettei verkoissa ole kalaa, ne on laskettu väärin ja ovat solmussa. Aina jotain kuitenkin saatiin. Talviaamun pimeys ja lumen narina paukkupakkasilla painui mieleen.”

Toisin kuin monella luonnonsuojelijalla, Yrjö-Koskisella ei ole luonnontieteellistä koulutusta tai lintubongaritaustaa. Eräs hänen kanssaan samaan aikaan luonnonsuojeluliitossa työskennellyt kertookin, että työyhteisössä yleisillä luontoretkillä Yrjö-Koskinen saattoi ”jäädä kehälle”, kun muut alkoivat arvuuttelemaan taivaan sinessä kaartelevan haukan tarkkaa lajimääritystä.

Yrjö-Koskisen aikaan luonnonsuojeluliitossa pidettiin kehnon taloustilanteen vuoksi kahdet yt-neuvottelut. Osittain niiden avulla hän sai kehitettyä liittoa haluamaansa suuntaan. Liitossa työskennelleen mukaan irtisanomisista ja työsuhteiden päättymisistä tuli myös jännitettä.

”Muistan läksiäiset, jotka pidettiin vuosia määräaikaisena olleelle työntekijälle, jonka sopimusta ei ollut enää uusittu. Hän antoi sitten aika rajusti pyyhkeitä Eerolle siinä illalla. Eero otti sen ihan tyynesti.”

Vaikkei Yrjö-Koskinen sopinutkaan perinteiseen luonnonsuojelijamuottiin, ympäristöaatteen paloa ei liiton aikoina epäilty. Kun Kansainvälisen ilmastopaneelin puheenjohtaja Rajenda Pachauri vieraili Helsingissä 2014, suurin osa yleisöstä ja toimittajista tyytyi kyselemään helppoja ja mukavia kysymyksiä, sellaisia kuin Suomessa arvovieraalta yleensä kysytään.

”Sitten Eero nousi ylös ja tenttasi aika tiukasti Pachauria, että miksei IPCC ole kiinnittänyt huomiota siihen, miten vahingollista turve on”, muistelee paikalla ollut.

Yrjö-Koskinen sanoo haluavansa vaikuttaa. Se vaatii yhteistyötä ja keskustelua, ei rajojen vetämistä.

”Olen kyllästynyt änkyröihin, edustivatpa he mitä tahoa tahansa. Jos halutaan päästä eteenpäin, meidän on pakko toimia yhdessä.”

Kestävän kaivostoiminnan verkosto keskustelee ja toimii Yrjö-Koskisen mielestä kaikkien siihen osallistuvien hyväksi. Kaivosyhtiöt sitoutuvat toimintaan, joka tuhoaa ympäristöä mahdollisimman vähän. Siten niiden toiminta on helpompi hyväksyä.

Toisaalta yhtiöt sitoutuvat verkostoon vapaaehtoisesti. Suureksi osaksi toiminnan valvonta perustuu yritysten omiin raportteihin. Ja koko verkosto on suurimmaksi osaksi Kaivosteollisuuden, alan etujärjestön, rahoittama. Eero Yrjö-Koskinen tekee töitä Teknologiateollisuudelle, kattojärjestölle.

Miten vältetään se, että verkostosta tulee kaivosten viherpesuri?

”Kaikesta päättää verkoston hallitus. Luotan kyllä siihen, ettei se tee mitään sellaista mitä se ei halua. Ja puuttuu asiaan, jos asiat menevät väärään suuntaan.”

Hallitukseen kuuluu muun muassa kaivosyritysten, Metallityöväen liiton, Kuntaliiton, MTK:n, Suomen luonnonsuojeluliiton ja WWF:n edustajia.

Kiertotalouden edistäminen ja fossiiliriippuvuudesta irtautuminen ovat Yrjö-Koskisen mielestä tärkeimmät tulevaisuuden kysymykset. Kiertotalous on esimerkiksi metallien suhteen kaukana.

”Useimpien metallien kierrätysaste on muutaman prosentin luokkaa. Kaikki toimenpiteet, joilla voidaan varmistaa, että kaivosteollisuus rasittaa ympäristöä mahdollisimman vähän on otettava käyttöön.”

Kaivoksien ja luonnon välillä on ratkaisematon ristiriita. Kaivos pilaa aina luontoa. Toisaalta metalleja ja mineraaleja tarvitaan, jos teknologiaan turvautuva yhteiskunta halutaan pitää toiminnassa. Yrjö-Koskinen muistuttaa, että fossiilitaloudesta irtautuminen kasvattaa neitseellisten luonnonvarojen tarvetta. Ristiriitaa pahentaa se, että kaivoshankkeet ovat monesti alueilla, joilla on myös kukoistavaa luontoa.

Yrjö-Koskinen ottaa puheeksi Viiankiaavan. Hän puhuu siitä Sakatin esiintymänä. Sodankylän pohjoispuolella sijaitsevan suuren suojellun aapasuon alla on rikas nikkeliesiintymä.
Kaivosjätti Anglo American tekee alueella etsintä- ja koeporaustöitä.

Yrjö-Koskisen mielestä Viiankiaavan malmiesiintymän hyödyntäminen voisi olla esimerkki kestävästä kaivostoiminnasta. Hänen mukaansa Anglo American on pannut paljon rahaa luontoarvojen selvittämiseen ja aikoo kaivautua malmioon suojelualueen ulkopuolelta, jotta suolle aiheutuisi mahdollisimman vähän vahinkoa.

Yrjö-Koskisen entinen työnantaja, Suomen luonnonsuojeluliitto, suhtautuu toisin. Liiton Lapin piirin maaliskuussa antama lausunto Viiankiaavan yva-ohjelmasta on jyrkän kielteinen. Liiton mukaan kaivostoimintaa ei voi sallia suojellun suon alla. Toukokuussa Anglo Americanin tytäryhtiö päästi suojellulle suolle polttoainetta malminetsinnän yhteydessä.

Mutta se kiertotalous ja fossiilikoukusta irtautuminen. Niitä Yrjö-Koskinen ajaa nykyään suurimman osan työajastaan. Hän aloitti vuosi sitten Brysselissä päämajaansa pitävän Green Budget Europe -asiantuntijajärjestön johtajana.
Voittoa tavoittelematon järjestö pyrkii edistämään kiertotaloutta ja fossiilisesta energiasta luopumista muun muassa verotuksen ja muiden taloudellisten ohjauskeinojen avulla.

”Kahdenkymmenen vuoden kokemuksella aiheesta voin sanoa, että valistus ja lainsäädäntö eivät riitä. Tarvitaan hintamekanismi, joka ohjaa fossiilisten vähentämiseen.”

Järjestö on saanut rahoitusta esimerkiksi bensiinin ja dieselin välisen verokuilun tutkimiseen Tanskasta ja kiertotalouteen ohjaavan vero-ohjauksen selvittämiseen Suomesta Sitralta. Kolmas hanke käynnistyy syksyllä saksalaisella rahalla. Siinä selvitetään, miten voidaan varmistaa, että Euroopan unionin budjetti auttaa ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa.

Käytännössä Yrjö-Koskisen työ on mahdollisten rahoittajien tapaamista, enimmäkseen Brysselissä.

”Se on rasittavaakin. Kun perusrahoitusta ei ole, kaikki riippuu yksittäisistä projekteista. Markkinointikyky korostuu. Rahoittaja pitää joskus vakuuttaa yhdellä hissipuheella.”

Yrjö-Koskinen kasvoi diplomaattiperheessä. Lapsuus kului Ranskassa ja Sveitsissä. Koti vaihtui useammin kuin asemamaa, joten muuttaminen oli melkein arkea.

Kun Eero oli 12-vuotias, Yrjö-Koskiset muuttivat Suomeen. Miten sopeutuminen Helsinkiin ja oppikouluun sujui?

”Ei siinä ollut mitään erikoista. Yksi muutto lisää.”

Suomeen juurtumiselle hetki oli kuitenkin viimeisiä, Yrjö-Koskinen arvelee. Jos elämä ulkomailla olisi jatkunut pidempään, suhde Suomeen olisi jäänyt etäisemmäksi.

”Sanoisin, että viimeistään ennen murrosikää pitää muuttaa sinne, minne haluaa juurtua.”

Tämän kokemuksen vuoksi Yrjö-Koskinen halusi lapsiensa käyvän koulun Suomessa.

”Totta kai kansainvälinen saa olla. Mutta juuret on hyvä olla jossakin.”

Yrjö-Koskinen asuu puolisoineen Riihimäellä. Hänen vaimonsa Marja Väätäinen on taidemaalari ja viimeistelee väitöskirjaansa. Pojista vanhempi opiskelee Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa ja nuorempi kirjoitti keväällä ylioppilaaksi Kallion ilmaisutaidon lukiosta.

Käytännössä Yrjö-Koskinen työskentelee arkisin Brysselissä lukuunottamatta yhtä viikkoa kuukaudessa, jonka hän tekee Kestävän kaivostoiminnan verkostolle. Viikonloput hän viettää Riihimäen kodissaan.

Rajansa kosmopoliitillakin. Yrjö-Koskinen myöntää, että aivan tällaista työelämää hän ei halua jatkaa.
Ehkä ennen eläkettä ehtii uudelle uralle.