Sammeli Heikkinen

Lunni josta tuli hän – Miksi toisesta eläimestä välittää ja toisesta ei?

21.6.2018 10.43

Sammeli Heikkinen

Lunni on poissa. Istun vuokra-auton vieressä Norjassa Vuoreijan Strandgatan varressa maailman reunalla.

Alkuillan aurinko paistaa korkealta nis­kaan. Lokit naukuvat satamassa. Meri aaltoilee laiskasti, liikkeelle lähtevä kalastusalus sekoittaa sen pyörteiksi.

Vuoreijaan eli Vardøn päättyy Eurooppatie 75, Suomen Nelostie. Seitsemänkymmentä astetta ja risat pohjoista leveyttä. Vuoreijan saaren pohjois­puolella on Hornøya, lintuvuori. Sen jälkeen Pohjoinen jäämeri jatkuu pohjoisnavalle saakka.

Olen päivittänyt tilanteen sosiaaliseen mediaan, enkä osaa ryhtyä mihinkään. Voima on valunut lihaksista, ajatukset ovat tahmeita.

Aurinko paistaa, lokit naukuvat. Lunni on poissa.

Lintu seisoi helmikuun kolmannen päivän aamuna nelikaistaisen tien reunassa, ajoradan puolella, Siilinjärven keskustassa Pohjois-Savossa.

Lunni! Kuopion luonnontieteellisen museon konservointimestari Terho Hämäläinen tunnisti linnun auton tuulilasin läpi. Hämäläinen joutui ajamaan liikennevirrassa lunnin ohi. Hän parkkeerasi auton heti kun se onnistui.

Hämäläinen paineli aamuruuhkan sekaan, yritti pysäytellä autoja. Hän sai lunnin kouriinsa, vei sen autolleen ja laittoi pahvilaatikkoon. Lunni oli voimissaan. Se oli laskeutunut tielle ehkä vain minuutteja ennen kuin Hämäläinen sai sen kiinni.

Lunni alkoi heti syömään hätämajoituksessa Kuopiossa. Pulun kokoinen merilintu kiskaisi kupuunsa 700 grammaa savolaista muikkua parissa päivässä.

Luonnontieteellisestä museosta lunni kuljetettiin Päijät-Hämeeseen, Heinolan lintutarhaan. Lintutarha on perustettu 1960-luvulla. Siitä lähtien lintutarha on hoitanut loukkaantuneita ja uupuneita lintuja.

Nykyään lintuja tulee tarhan hoitoon 200–250 vuodessa. Noin joka kolmas kuntoutuu luontoon palautettavaksi. Lintutarha toimii lahjoitusrahoilla ja kunnan tuella. Myös valtio on myöntänyt sille rahaa.

Heinolassa lunni sai oman huoneen, jossa oli vesiallas. Lunni söi ja kylpi, sopeutui elämään hoidokkina.

Lintutarha kertoi lunnista Facebook-sivullaan helmikuun 8. päivän aamuna. Samassa päivityksessä sanottiin, että lunni tarvitsee toukokuussa kyydin Pohjoisen jäämeren rannalle, Norjan Finnmarkiin.

Luin päivityksen metrossa matkalla töihin. Toimistolla kirjoitin ensi töikseni sähköpostin Heinolan lintutarhan hoitajalle Olli Vuorelle. Alkuiltapäivästä Vuori soitti.

Sovimme, että vien lunnin jäämerelle.

Lunnin sirous hämmästytti ensinäkemältä: pitkät jalat ja hoikka alavartalo.

Lunni on merilintu, sopeutunut sukeltamaan suolaveteen ja elämään rannattomalla ulapalla kuukausikaupalla. Jykevän nokan ja kookkaan pään jatkeena on pisaranmuotoinen ruumis. Veden alla lunni lyö rauhallisesti siivillään, ruumiin takaosasta työntyvät räpyläkoivet ohjaavat.

Heinolan lintutarhalla lunni livahti huoneensa takanurkkaan, kun Olli Vuori astui sinne sisään. Vuori asteli tiheäverkkoinen lintuhaavi kädessään suoraan lunnia kohti. Lunni väisti, mutta jäi haaviin.

Lunni räpisteli, piti marisevaa murinaa, joka loppui vasta kun Vuori otti sen käsiinsä ja piti sitä kiinni jokusen hetken. Vuori rauhoitteli ”poikaa”, vaikka lintu oli vain koirasoletettu. Sukupuolesta ei ollut varmaa tietoa.

Vuori laittoi lunnin suureen pahvilaatikkoon, joka oli pohjustettu sahanpurukerroksella. Yläreunaan oli kiinnitetty nippusiteillä vihreä metalliritilä. Toisesta päästä ritilä oli kiinni pahvin läpi työnnetyillä rautalankalenkeillä.

Nämä lenkit minun pitäisi avata illalla Saariselällä, jonne ensimmäisen matkapäivän piti päättyä. Ritilän aukosta lunnin voi ruokkia. Sain mukaan termoskassin, jossa oli kymmenen muikkua muovipussissa, kylmäkallet kyljissään.

Vuori sulki laatikon pahvikannen ja veti päälle pari pätkää leveää maalarinteippiä. Vuori selitti, että lunni on pimeässä laatikossa kuin pesässään.

Ehkäpä lunni vielä muisti pesäkolon olot. Höyhenpuvusta pystyi lukemaan, että se oli syntynyt edellisenä pesimäkautena, kesällä 2017. Sen vuoksi sen nokkakaan ei ollut vielä kuvista tuttu riemukkaan tropiikinkirjava lätkä, vaan hillitymmän harmaasävyinen kolvi.

Söin Pyhäsalmen Vaskikellossa, jonka juttu ovat erikokoiset kellot pihan kaksikerroksisen katoksen järeistä kirkonkelloista ravintolatilan kellopeleihin ja lasisiin kilikelloihin. Lunni jäi laatikkoonsa.

Olin ajanut 450 kilometriä, lunnilla oli mittarissa 310 kilometriä. Saariselälle oli matkaa päälle kuusisataa kilometriä, Vuoreijaan yli tuhat. Minun piti vielä ajaa takaisinkin.

Yli kolmetuhatta kilometriä, Nelostie päästä päähän.
Laskin, että polttoainetta kuluu koko matkaan noin 160 lit­raa. Hiilidioksia pääsee ilmakehään noin 380 kiloa. Aikaa menee kolme ja puoli vuorokautta.

Yhden linnun vuoksi. Miksi?

Ehkä siksi, että jokainen elämä on arvokas, kuten lunnia Heinolan lintutarhan Facebook-sivulla ihastellut kansalainen sanoi. Ehkä ei.

Veikkaan, että monikin lunnia ihastellut ja sille hyvää toivonut söi samana päivänä kanaa. Miksei kanan elämä ole arvokas siinä missä lunnin?

Eläinten käytöksen ja älykkyyden tutkimiseen erikoistu­nut neurotutkija Lori Marino kirjoitti viime vuonna kanojen käytöksestä ja älykkyydestä yhdysvaltalaiseen Animal Cognition -tiedejulkaisuun. Artikkelissaan Marino nojautui uusimpaan vertaisarvioituun tutkimukseen.

Loppuyhteenvedossaan Marino toteaa, että kanojen kyvyt vertautuvat eläimiin, joita pidämme yleisesti älykkäinä.

Kanat hahmottavat ajan kulumista ja harjoittavat itsekuria. Kun kanat pantiin testiin, jossa kaksi sekuntia odottamalla pääsi ruokaan käsiksi kolmeksi sekunniksi ja kuusi sekuntia odottamalla sai herkutella yli kaksikymmentä sekuntia, kanat oppivat odottamaan pidempään, jotta pääsivät käsiksi suurem­paan palkintoon.

Kanojen viestintä on monimuotoista, ja ne hahmottavat oman ryhmänsä sosiaaliset suhteet tarkasti. Ne erottavat toiset kanat, myös vieraat, eri kanayksilöiksi.

Kanat osaavat juonitella. Kukko voi päästää ruoan löytymisestä kertovan kutsuhuudon, vaikkei ruokaa olisikaan. Paikalle saapuvien kanojen kanssa voi sitten yrittää paritella. Toisaalta kanat oppivat pian välttämään huijarikukkoja.

Voi olla, että kanat ovat itsetietoisia. Sama voi päteä hiljaa laatikkossaan kyyhöttävään lunniin.

Itsetietoinen yksilö hahmottaa itsensä nimenomaan yksilönä ja voi mielessään tarkastalla itseään ulkoapäin.

Tietokirjailija ja tutkija Helena Telkänranta kertoo mainiossa Millaista on olla eläin -kirjassaan, että ainakin varislinnut suurimmaksi osaksi ovat testien perusteella itsetietoisia.

Testissä vaikkapa harakalle töpäytetään esimerkiksi kaulaan maalilaikku. Tärkeää on, ettei lintu näe laikkua. Sitten harakka istutetaan peilin eteen. Harakka huomaa maalilaikun peilikuvasta ja yrittää katsoa sitä myös suoraan, kenties puhdistaakin sitä höyhenistään.

Testi kertoo harakan ymmärtävän, ettei peilistä näy vain jokin harakka, vaan se itse. Lisäksi testi osoittaa, että hara­kalla on päässään kuva siitä, miltä se itse näyttää. Maalilaikku ei kuulu siihen kuvaan.

Telkänranta kertoo, että nykykäsityksen mukaan varislinnut ja tietyt papukaijat ovat lintujen älykköporukkaa, siis luultavasti kanoja ja lunneja fiksumpia. Yksilöllisiä eroja toki on havaittu. Toisilla variksilla leikkaa, toisilla ei.

Lunnin ihastelussa ja lunnimatkan tärkeydessä ei ole kyse ainakaan lintujen älystä ja tietoisuuden tasosta. Jos olisi, kotipihan harakan kohtalon pitäisi kiinnostaa enemmän. Ja lähikaupan kylmähyllyyn muovikelmun alle suikaloidun broilerin ainakin yhtä paljon.

Rovaniemellä tankkasin. Aurinko roikkui vielä lännenpuolen sivuikkunassa, kun jatkoimme pohjoiseen. Peltoja ja vesakkoja peitti alamailla vesikerros.

Lunni pysyi laatikossaan enimmäkseen hiljaa. Siinä oli jotain samaa kuin aikanaan autoillessa vielä vauvaikäi­sen, nukkuvan tyttäreni kanssa. Toisaalta hiljaisuus oli hyvä merkki, toisaalta sai levottomaksi, kun siitä ei voinut mitään päätellä.

Saariselällä nostin lunnilaatikon auton perästä kansallisromanttisesti nimettyyn asuntoon, joka oli kulunut yksiö kaksikerroksisen rivitalon alakerrassa. Sääntöjen mukaan lemmikkieläinten tuonti asuntoon oli kielletty.

Muistelin Mustanaamio-tarinoita. Useammassa kuin yhdessä hotellin vastaanottovirkailija sanoo Walker-roolissaan liikkuvalle Mustanaamiolle, ettei tämä voi ottaa nelijalkaista kumppaniaan Rexiä sisälle koirakiellon vuoksi.

Mustanaamio vastaa, että Rex on susi, ei koira. Koska kyseessä on Mustanaamio, niin tietenkin Rex pääsee hotellihuoneeseen levittämään karvojaan ja kuseksimaan nurkkiin.

Lunni muistutti Rexia siinä, ettei sekään ollut lemmikkieläin. Lunnille lunnin määritelmällä ei tietenkään ole väliä.
Ihminen taas jakaa eläimiä mielessään hyvinkin tarkasti jaettuihin karsinoihin.

Ekologian ja evoluutiobiologian emeritusprofessori Marc Bekoff kirjoittaa Psychology Today -lehden kolumnissaan tavasta, jolla hän keskustelee ihmisten kanssa tuotantoeläinen kohtelusta. Bekoff kysyy: tekisitkö sen koirallesi?

Bekoff pyrkii siihen, että ihmiset ymmärtäisivät itse, miten epäjohdonmukaisesti suhtaudumme eri eläimiin.

Huhtikuussa konsultti Juhani Peltola kirjoitti Maaseudun tulevaisuuteen mielipidekirjoituksen, jossa kertoi haluavansa aloittaa koiranlihan tuotannon Suomessa.

Tekstistä tuli tietenkin kohu. Evira lausui, että koirantuotannon aloittaminen vaatisi lakimuutoksen, sillä koiraa ei ole laissa määritelty tuotantoeläimeksi.

Eviran elintarviketurvallisuusosaston johtaja Leena Räsänen tuli Maaseudun tulevaisuuden haastattelussa alleviivanneeksi, että rajat ovat myös muualla kuin laissa:

”Minulle koira ei ole tuotantoeläin.”

Turun yliopiston historian laitoksella tutkitaan ihmisen ja eläinten suhdetta. Siellä työskentelevien professori Taina Syrjämaan ja yliopistonlehtori Tuomas Räsäsen mukaan ihminen on arvottanut eläimiä tuhansia vuosia.

Kaksoisvirtainmaassa lampaita paimentanut sumeri piti koiraansa erilaisena kuin paimennettavia lampaita. Toisaalta kumppanieläimen on pitänyt olla hyödyllinen. Kissa on saanut asua tuvan lämmössä, mutta sen on odotettu saalistavan jyrsijöitä.

Syrjämaa ja Räsänen arvioivat, että eläinten jako lemmikkeihin ja tuotantoeläimiin on jyrkentynyt viime vuosikymmeninä. Tämä johtuu paitsi lakiin kirjatusta jaosta, myös siitä, että tuotantoeläimiä on nykyään valtavasti enemmän.

Olkoonpa lihatilallinen miten eläinrakas hyvänsä, ei satoihin nautoihin voi luoda samaa sidettä kuin ainoaa lehmäänsä hoivannut mäkitupalainen.

Saman eläinlajin yksilöilläkin on eri oikeudet. Jos kettu on eläintarhassa, sillä on lain mukaan oltava 600 neliötä ulkotarhaa. Turkistarhalla aikuiselle ketulle riittää alle neliön häkki.

Jako selittää, miten lunnin pelastamista voi peukuttaa samalla kun rasva valuu kanankoivesta näppäimistölle.

Lunni ei syönyt. Kylpyhuoneesta kuului metallista kirskuvaa kolahtelua. Katsoin oven raosta ja näin lunnin nykivän jämäkällä nokallaan metalliverkkoa. Laatikkoon laittamani muikut se oli jättänyt koskematta.

Menin sisään. Lunni lopetti nykimisen ja pakeni laatikon nurkkaan, nokka kohti seinää. Suljin laatikon puolittain, jolloin lunni meni suljetun pahviläpän varjoon.

Jätin lunnin laatikkoonsa ja menin sänkyyn makaamaan. Muutaman hetken päästä heräsin kolisteluun. Kävin sulkemassa lunnin laatikon ja sammutin valot.

Nukuin huonosti muutaman tunnin. Heitin lunnin hylkimät muikut roskiin. Kun laatikko oli auki, lunni ryhtyi taas repimään metalliverkkoa. Se ei lopettanut, vaikka kuvasin siitä videon.

Mietin kaipasiko lunni vapautta enemmän kuin ruokaa. Vaikka tuskin lunnilla oli vapaudenkaipuun kaltaisia korkealentoisia tuntemuksia.

Toisaalta Helena Telkänrannan mukaan juuri tunteet yhdistävät meitä eläimiin selkeämmin kuin vaikkapa älykkyys. Vaikka lunni oli minulle vieras, osasin tulkita, että pyrkimällä kauas minusta se ilmaisi pelkoa.

Telkänranta kirjoittaa, että ihmisen ja eläinten tunteiden suurin ero on nykykäsityksen mukaan eri tunteiden määrässä, ei niiden voimakkuudessa. Lunni ei esimerkiksi tuntenut laatikossaan kiitollisuutta auttajiaan kohtaan tai kostonhimoa vangitsijoitaan kohtaan. Siihen sen aivot ja toimintamallit eivät riittäneet.

Peloissaan lunni osasi olla. Kenties se tunsi surua siitä, että oli joutunut Heinolan huoneestaan vielä pienempään vankilaan. Kenties iloa silloin, kun suljin pahvilaatikon kannen ja se pääsi takaisin pesänomaiseen pimeyteen.

Perustunteita, jotka ovat meille kaikille tuttuja. Telkänrannan mukaan tutkimuksissa ei ole saatu mitään viitteitä siitä, etteivätkö eläimen harvemmat tunteet olisi aivan yhtä voimakkaita kuin ihmisenkin.

Lunni ehkä pelkäsi aivan yhtä paljon kuin itse olisin pelännyt, jos minut olisi yllättäen työnnetty pakettiauton perään ja lähdetty viemään kohti tuntematonta määränpäätä.

Vertausta on vaikea hyväksyä. Etenkin, kun täytyy ottaa huomioon myös kivun tunteminen.

Telkänranta kertoo tutkimuksista, joiden perusteella esimerkiksi ravut ja kalat tuntevat kivun, eivät vain vältä sitä.

Tutkija Lynne Sneddon siveli 2000-luvun alussa kirjolohien huuliin etikkahappoa. Kalat yrittivät päästä siitä eroon hieromalla suutaan akvaarion pohjahiekkaan. Paitsi verrokkiryhmä, joka oli saanut hapon lisäksi morfiinia. Puuduttamattomat lohet tunsivat kivun.

Lunnin lintusukulaisia, broilereita, teurastettiin Suomessa Luonnonvarakeskuksessa toimivan Eläinten hyvinvointikeskuksen mukaan noin 65 miljoonaa vuonna 2014.

Vaikka teurastusprosessi toimisi täysin halutusti, ja vaikka linnuille yritetään aiheuttaa mahdollisimman vähän stressiä, on huimaavaa ajatella sitä pelon ja ehkä surunkin määrää, mikä väistämättä syntyy teurastettavien kymmenien miljoonien suomalaisten broilereiden mielessä joka vuosi.

Entä kalastaminen? Kerron mielelläni kysymättäkin, että olen vähentänyt lihansyöntiä. Kalaa syön kuitenkin edelleen. Kalastan itsekin.

Kalastaessani heitän siiman päässä veteen kalan saalista jäljittelevän vieheen, joka on varustettu vaihtelevalla määrällä väkäpäisiä koukkuja. Väkänen estää kudoksen lävistäneen koukun ulosliukumisen.

Koukut ovat yleensä kiinni kalan suussa, joka on myös kalan herkimpiä paikkoja. Joskus kala pinnistelee yllättävän kovasti vastaan. Silloin koukku on monesti kiinni silmän lähellä, joskus silmässäkin.

Ajatus siitä, että kala voi tuntea yhtä voimakasta kipua tai pelkoa kuin minä tuntisin, jos koukku lävistäisi silmäni, tuntuu epämukavalta. Muttei niin epämukavalta, että luopuisin kalastamisesta. Miksen välitä kalasta tämän enempää?

”Näyttää, ettei tieto sinänsä johda käyttäytymisen muuttumiseen. Jos johtaisi, juuri kukaan ei söisi eläimiä”, tohtorikoulutettava Jari Kärkkäinen Turun yliopistosta vastaa tuskaiseen kysymykseeni.

Kärkkäinen tekee väitöskirjaa luonnon kompleksien arvosta ja kirjoittaa Crazy Rodent Sir -blogissaan eläinsuhteen muodostumisesta.

Kärkkäinen muistuttaa tottumuksen voimasta. Olen kalastanut lapsesta saakka.

Ihminen helposti myös rationalisoi vaikeat asiat tottumukseen sopiviksi. Ehkäpä kala kärsii ja pelkää, mutta tapan sen heti kun saan veneeseen, eikä se ainakaan elä surkeaa pussilohen elämää ja kuole ties miten.

Kärkkäinen arvelee, että tiedon lisäksi käytöksen muuttamiseen tarvitaan kenties ei-rationaalinen empaattinen kokemus.

”Jos jonkin kalan voisi kohdata samalla tavoin kuin vaikkapa lunnin, tai marjaverkkoon jääneen siilin, jotain mielenkiintoista voisi tapahtua.”

Inarin ja Kaamasen jälkeen Nelostie nousi tunturiylängölle, jossa lunta oli vielä peitteeksi asti. Unenpuute tuntui karvasteluna silmämunien takaosassa.

En tiedä missä vaiheessa aloin puhua lunnille. Saariselällä yritin rauhoitella sitä juttelemalla, ajaessa aloin kertoa missä mennään.

Kun pääsimme Jäämeren rantaan suuren Varanginvuonon pohjukassa Varangerbotnissa, sanoin Kummeli-sarjan valmentajahahmon Raimo Vormiston äänellä ”no niin lunni”. Päätin heti, että viimeisen kerran.

Suomen Lappiin verrattuna Pohjois-Norja kuhisee ihmiselämää. Sitä selittää sulana pysyvä kalaisa meri ja öljykruunut. Kuhina huipentui Vesisaaressa, Vadsøssa.

Kyläketju jatkui muutaman kilometrin kaupungin jälkeen tyrehtyäkseen pitkiksi merenrannan muotoja myötäileviksi suoriksi, joilla ihmisasutuksen väli venyi kilometreihin.

Puusto oli kadonnut. Kasvillisuus meni pitkin maata, heiniä ja varvikkoa. Auringonpaistetta ja tavatonta karua kauneutta. Kymmeniä piekanoja, osa niin lähellä tietä, että niiden vaihteleva väritys erottui. Suopöllöjä ja merikotkia lepäilemässä rannalla.

Ajoin ihmeellisen maiseman läpi pysähtymättä. Vastuu lunnista paino, ahdistikin. Halusin saada linnun ehjänä mereen. Tuntui, että olin luvannut sille viedä sen elinympäristöönsä mahdollisimman pian.

Järjetön ajatus, tietenkin. Lunni ei sellaista lupausta olisi mitenkään ymmärtänyt. Mutta sen pitäminen laatikossa oli alkanut tuntua pahalta. Ei-rationaalinen empaattinen kokemus.

Eläimen näkeminen yksilönä on edellytys sille, että eläintä kohtaan voi oikeasti tuntea jotakin. Professori Taina Syrjämaa ja yliopistonlehtori Tuomas Räsänen pohtivat, että lunnimatka korostaa kiintoisasti eläinyksilöä.

Satelliittiseuranta ja pesäkamerat ovat tehneet monista lintuyksilöistä julkkiksia. Niiden elämä kiinnostaa ja herättää tunteita.

”On selvää, että kyseessä ovat yksilöt, joilla on oma elämä ja jotka ovat oman elämänsä keskipisteitä, subjekteja”, he kirjoittavat minulle.

Jari Kärkkäisen mukaani lunnista on tullut yksilö paitsi minulle, myös sen vaiheita sosiaalisesta mediasta seuranneille ihmisille. Lunni on personoitu, käsitetty henkilöksi.

”Se ei enää ole ’lunni’, vaan ’tuo lunni’, jolla tunnistetaan olevan oma elämänsä”, Kärkkäinen pohtii.

Myötätunnon kokemisen kannalta tämä on olennaista. Kun linnun kokee yksilöksi, sen kokemuksiin on helppo eläytyä. Joukkoa kohtaan myötätunnon kokeminen on vaikeaa. Sen vuoksi yksi lunni herättää enemmän tunteita kuin 50 miljardia tapettavaa kanaa.

Lemmikkieläinten hahmottaminen yksilöiksi on tavallista, tuotantoeläinten ei. Poikkeus on some-julkkikseksi noussut Esther the Wonder Pig.

Estherin ensimmäisessä persoonassa kerrottuja kokemuksia seuraa sen mukaan nimetyltä sivulta 1,3 miljoonaa ihmistä. Siitä toissa vuonna kirjoitettu kirja on myyntimenestys.

Kärkkäisen mukaan personointi auttaa luonnikkaan eläinsuhteen syntymisessä.

Vaarana on se, että eläin inhimillistetään niin, ettei sen eläimellisyyttä enää tunnisteta. Esther ei olekaan esimerkki sikayksilöstä, vaan sikamassasta erillinen yksilö. Sitä voi ihastella kännykästä samalla kun grillaa ribsejä.

Meillä kävi toisin. Pari vuotta sitten perheessämme syötiin lihaa pari–kolme kertaa viikossa. Puolisoni ja tyttäreni ryhtyivät seuraamaan Estheriä, eivätkä halunneet enää syödä sianlihaa, sillä sika oli selvästi älykäs ja sympaattinen olento.

Nykyään puolisoni noudattaa vegaanista ruokavaliota, emmekä valmista lihaa kotona juuri koskaan.

Kartalla Vuoreijan saari näyttää huolimattomasti nurinpäin sutaistulta J-kirjaimelta. J:n lyhyempi koukku osoittaa kohti Hornøyaa. Hornøyasta alkaa Barentsinmeren laaja selkä, joka katkeaa pohjoisessa vasta napajäätikköön.

Nelostie muuttui leveähköksi Strandgataniksi ja meni lopuksi kuoppaiseksi hiekkatieksi ja pölyäväksi kääntöpaikaksi. Maa loppui. Rantalouhikon takana oli kilometrin salmi, josta nousivat vielä lumen kirjomat Hornøyan jyrkänteet.

Jostain Hornøyan takaa kuului pauhaava kohina, jota en heti tunnistanut. Pian oivalsin, että pauhu tuli Hornøyasta, tai oli Hornøya.

Ääni lähti kymmenistä tuhansista merilinnuista.

Otollisimman osan rantaa oli vallannut suurten meri- ja harmaalokkien sekä merikihujen parvi. Merikihu on suuri, vankkarakenteinen ja -nokkainen lintu, joka elää ryöväämällä toisten lintujen saaliita, pesiä ja poikasia.

Toki ryövätä on värittynyt ihmisilmaus. Kihut voivat olla älykkäitä ja tuntevia, mutta niillä ei ole aivoja yksityisomistuksen hahmottamiseen.

Luultavasti kihu kokee tyydytystä – kenties ihmisen riemun vastinetta – napatessaan saaliin, vaikkapa nuoren lunnin, ja ahmaistessaan sen nieluunsa.

Minulle tämän lunnin elämä oli tärkeä, joten valitsin vapauteen laskemiseen parkkipaikalta suoraan vesirajaan laskevan kivikkoisen rannan.

Sain kameran aseteltua niin, että lunnin laskeminen laatikosta kenties tallentuisi kennolle. Liukastelin kivikossa laatikolta kameralle ja takaisin. Nostin laatikon syliin ja jalkani lipesi. Laatikko kolahti kiviin. Lunni kiroili sisällä.

Kun sain laatikon vesirajaan, jalkani tärisivät. Odotin lunnin päästämistä vapauteen. Toivoin pääseväni eroon lunnivastuusta. Ahdistus jyskytti otsalohkosta liskoaivoihin.

Suuri hetki oli nyt, ja halusin siitä pois.

Riivin verkon laatikon päältä pois ja kallistin laatikkoa. Lunni loikkasi mereen. Ja saman tien kivelle merestä pois. Siitä se kiipesi kuvia raksuttavan kameran päälle, istui hetken ja räpisteli viereiselle kivelle.

Jouduin ajamaan lunnin mereen. Lunni päästi ensin lähelle, ehkä metrin päähän ennen pakenemista. Sen jälkeen se pakeni koko ajan herkemmin.

Lunni putosi lopulta mereen, vaikka yritti sitä välttää. Se kokeili lyhyttä sukellusta. Toista. Jotain sen mieleen palasi, jokin loksahti kohdalleen. Seuraava sukellus oli pitkä, lunni pintautui parinkymmenen metrin päässä. Siitä se sukelsi kahdella pitkällä liu’ulla kauas salmelle.

Vein tyhjän laatikon autoon. Kiikareilla löysin lunnin keskeltä salmea haahkaparven takaa. Pieni lintu sukelteli ja pärski, näytti puhdistavan höyhenpeitettään. Lunni sukelsi taas, enkä enää löytänyt sitä kiikarieni näkökenttään.

Nousen ylös, pudistelen housut, nousen autoon ja ajan kolmikilometristä tunnelia myöten pois Vuoreijasta.

Lunni on poissa. Se on poissa kokonaan. Luultavasti edelleen elossa, mutta ei enää yksilönä minulle. Se ei ole enää ”tuo lunni”. En tunnistaisi sitä, vaikka näkisin sen.

Tunnelista päästyäni pysähdyn levikkeelle. Avaan Nuorgamista ostamani sipsipussin.

Suopöllö lentää loputtomassa kirkkaassa auringonpaisteessa aaltoilevaa lentoaan levikkeen viereisen muhkuraisen suopellon yllä.

Seuraan sitä kiikarilla. Se syöksyy pitkät koivet edellä heinikkoon ja nousee siivilleen tyhjin kynsin. Se istahtaa tolpan päähän viidenkymmenen metrin päähän ja tuijottaa takaisin.

Se on yksilö. Niin on lunnikin, vaikken enää sitä
tunnekaan.

Tweet