Vapaa media ei isänmaata ja lakeja kumarra

18.12.2017

Sammeli Heikkinen

Suomessa ei ymmärretä mitä median vapaus tarkoittaa. Sen on todistanut viime päivien hullunmylly.

Helsingin Sanomien juttu puolustusvoimien viestikoekeskuksesta – eli armeijan tiedustelusta – pyöräytti maamme viranomaiskoneiston hysteeriseen myyräjahtiin.

Jutun synnyttämässä keskustelussa – meuhkaamisessa – keskityttiin siihen, miten epäisänmaallisesti Hesari oli tehnyt, kun oli julkaissut salaista tietoa. Miten väärin ja varmasti laittomasti se oli toiminut.

Suomen laki turvaa tiedotusvälineiden vapauden. Ennakkosensuuria ei ole. Lisäksi media säätelee itse itseään. Alan eettinen säännöstö on journalistin ohjeet. Niiden toteutumista valvoo Julkisen sanan neuvosto.

Journalistin ohjeet ovat julkinen, selkokielinen luettelo. Niihin voi tutustua kuka vain milloin vain. Harva on tainnut.

Ohjeiden toinen kohta kuuluu:

”Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.”

Ratkaisut tehdään siis journalistisin perustein. Ei isänmaalliseen huumaan nojaten. Eikä edes sillä perusteella, vaarantaako julkaisu armeijan salaisen toiminnan jollain tavoin.

Päätösvaltaa ei saa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille. Ei puolustusministerille, ei paperit salaiseksi leimanneelle viranomaiselle, ei lasitalon ulkopuolella armeijan kunnian loukkausta ulvovalle soihduin ja heinähangoin varustetulle väkijoukolle. Ei edes lehden hallitukselle.

Median vapautta on oikeus olla välittämättä muiden asettamista rajoituksista, joiden perusteet voivat olla laillisesti kunnossa mutta muuten hämärät.

Se on myös velvollisuus. Journalistin ohjeissa ei suositella toimituksen autonomiaa, vaan vaaditaan sitä. Vapaan median edellytys on, että media toimii vapaasti.

Jos Helsingin Sanomat jättää julkaisematta juttuja armeijan tiedustelusta ulkopuolisen painostuksen vuoksi, Helsingin Sanomat rikkoo journalistin ohjeita. On yhdentekevää, kuka painostaa: poliisi, armeija, lukijat tai lehden hallitus.

Päätösvaltaa ei saa missään olosuhteissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.

Todellisuudessa mikään ei ole aivan näin yksioikoista, sillä toimitus ja päätoimittaja saavat toki valita mitä julkaistaan. Kunhan päätös vain tehdään journalistisin perustein.

Yle sai Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen, kun neuvosto katsoi toimituksen taipuneen ulkopuoliseen painostukseen. Helsingin Sanomat lupasi lauantaina ilmestyneen viestikoelaitosjutun lopussa lisää aiheesta sunnuntaina. Silloin ilmestyi päätoimittaja Kaius Niemen avoin kirje uutisesta.

Jos Hesari hyllytti jutun tai juttuja, JSN saanee vielä Ylen Sipilä-tapauksen tapaan pohtia toimituksen johdon motiiveja.

Entä laillisuus? Laillisuusnäkökulmasta kirjoittaa muun muassa Kauppalehden päätoimittaja ja Päätoimittajien yhdistyksen puheenjohtaja Arno Ahosniemi. Ahosniemen mukaan salaisten tietojen hankkiminen tavallisin journalistisin keinoin ei ole laitonta.

Mutta journalistisessa päätöksenteossa tiedon hankkimisen tai julkaisun laillisuus ei ole tärkein asia. Lailliset ja tavanomaiset keinot ovat ensisijainen vaihtoehto, mutta journalistin ohjeiden yhdeksännen kohdan loppu linjaa:

”Jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää, journalisti voi tehdä haastatteluja ja hankkia tietoja myös tavallisuudesta poikkeavilla keinoilla.”

Kaikki on kiinni journalistisesta harkinnasta: jos tieto on riittävän merkittävä, sen voi julkaista, vaikka se olisi hankittu poikkeuksellisesti – vaikkapa toimittajuus salaamalla – tai jopa laittomin keinoin.

Tällaiset tilanteet ovat äärimmäisen harvinaisia, sillä journalistin ohjeet eivät nosta journalistia tai toimitusta lain yläpuolelle.

Tietyissä tapauksissa vapaa media voi rikkoa lakia ja olla silti uskollinen eettiselle ohjeistukselleen. Jos media olisi sitoutunut periaatetasolla noudattamaan lakeja, se ei olisi vapaa. Lait varmistavat sen, ettei media käytä vapauttaan väärin.

Journalistinen harkinta ja laillisuusharkinta ovat kaksi eri asiaa.

Journalistin ohjeet ovat tavallaan tylyt ohjeet. Niiden ensimmäinen kohta kuuluu:

”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”

Yhdistetäänpä tämä velvoite toiseen kohtaan, jossa vaaditaan ehdotonta autonomiaa, ja kuvitellaan tilanne, jossa toimitus saa haltuunsa erittäin salaisia asiakirjoja.

Oletetaan edelleen, että asiakirjat sisältävät tietoa, joka auttaa tiedotusvälineen yleisöä ymmärtämään yhteiskunnan tapahtumia. Journalistin ohjeiden mukaan yleisöllä on oikeus tähän tietoon.

Tiedon julkaisemiseen on siis olemassa velvollisuus ja ohjeiden toisen kohdan perusteella päätös on tehtävä toimituksen ulkopuolisista riippumatta.

Päätoimittaja voi kysyä lakimiesten näkemystä, mutta olipa näiden vastaus mikä tahansa, päätoimittaja on lopulta varsin yksin, vieläpä journalistin ohjeiden melko kapeaksi rajaamassa tilassa.

Median vapaus on myös median vastuuta, mutta ei ensisijaisesti oikeuslaitokselle, hallitukselle tai omistajille, vaan yleisölle.

Kansalla on oikeus tietää, vaikkei se haluaisikaan.

Tweet