Ylen ohjeet keskustelun herättämiseen

11.10.2017

Sammeli Heikkinen

Sammeli Heikkinen on Vihreän Langan toimituspäällikkö.

Keskustelun herättämisestä tuli jossain vaiheessa varsin yleinen peruste journalismin tekemiselle. Tällä perusteella Ylen nimitoimittaja Sanna Ukkola sonnustautui sulkapäähineeseen ja valitti, etteivät lapset enää saa leikkiä sulkapäähine päässään.

Keskustelu heräsi. Nyt siinä ollaan pisteessä, jossa Yle on nimittänyt Etelä-Pohjanmaalla opettajana toimivaa kansalaista häiriköksi, ilmeisen perusteettomasti.

Keskustelun herättäminen on lohikäärmeen tökkimistä tikulla. Typerää touhua, jonka jokainen jättää väliin, jos vähänkin ymmärtää ajatella.

Mutta harvoinpa journalismia perustellaan sillä, että tällä herätetään ajattelua.

Kulttuurisen omimisen käsitettä voi perustellusti kritisoida. Siitä voi keskustella kriittisesti.

Kannattaako keskustelua avata provokaatiolla? Vieläpä sellaisella, joka äkkiseltään tuntuu rohkealta, mutta joka tarkemmin ajatellen onkin vain riskitöntä lällättelyä vähempivaltaisille valtamedian ainoalla mediakritiikkipaikalla.

Ainakin olisi voinut ajatella, että kun se keskustelu herää, ja osa keskustelijoista on vihaisia ja vähän ilkeitäkin, niin se on varauduttu kestämään.

Olisi voinut ajatella, ettei se trollinhatun itse päähänsä vetänyt toimittaja ainakaan yrittäisi vaientaa keskustelua yhteydenotolla yksittäisen kansalaisen työnantajaan.

Kun tämä väistämättä tuli julki, Ylessä olisi pitänyt ajatella tarkkaan, miten kannattaa suhtautua, kun yksi talon näkyvimmistä toimittajista on jäänyt kiinni siitä, että on kannellut kevyenilkeistä tviiteistä kansalaisen työnantajalle.

Työorganisaation homma on pitää huolta työntekijästä. Tarvittaessa jonkun on ajateltava. Työntekijät – kaikissa asemissa ja ammateissa – tekevät virheitä. Toimittajien virheet ovat julkisia. Jotkut niistä ovat noloja.

Organisaatio, päälliköt ja johtajat eivät jätä toimittajaa yksin. Eivät, vaikka tämä haluaisi. Tarvittaessa toimitusorganisaatio sulkee kiukkuavan toimittajan lämpimäntiukkaan syleilyynsä ja rutistaa lohduttavasti niin pitkään, että ajatus taas juoksee.

Mutta hei se keskustelu. Keskustelua on jatkettava. Ylessä tilanne ratkaistiin niin, että Ukkola kirjoitti Ylen sivulle kolumnin, jossa tuli sanoneeksi, että se kansalainen on häirikkö. Siis se kansalainen, jonka tviiteistä Ukkola oli suuttunut ja kannellut kansalaisen työnantajalle.

Tässä tilanteessa kolumnin ennen julkaisua lukenut esimies tai editori (oletan, että joku tekstin kuitenkin luki) olisi voinut ajatella, että hetkinen: Yle on nyt julkaisemassa tekstin, jossa tunnistettavissa olevaa yksityistä kansalaista – ei poliitikkoa, yritysjohtajaa tai urheilijaa – sanotaan häiriköksi.

Että jestas, näen nyt mielessäni valtavan höyryävän paskakasan, johon Ylen kuvainnollinen käsi on juuri iskeytymässä. Ajatellaanpa vielä kuitenkin, eihän tässä ole kiire julkaista yhtään mitään juuri nyt.

Ei ajateltu. Näin Yle tuli väittäneeksi, että tämä tietty Etelä-Pohjanmaalla elävä kansalainen on häirikkö. Sen kertoo teille Suomen yleisradioyhtiö, joka toimii teiltä kansalaisilta kerättävillä verorahoilla.

Tässä vaiheessa keskustelu oli herännyt jo sen verran mukavasti, että varmasti Ylen johtoportaassakin siitä tiedettiin. Olisi voitu ajatella, että herrajumala, tämä muuten näyttää pahalta, tosi pahalta. Tätä ei voi voittaa, pitää perääntyä, pyytää anteeksi ja pestä loppu likapyykki Ison pajan pesulassa.

Sen sijaan Yle julkaisi Ukkolan esimiehen vastineen, jossa jotenkin, taas kerran, Yle tuli antaneeksi kuvan, että se yksi kansalainen on kyllä häirikkö.

Mutta kylläpä saatiin keskustelua! Toki sellaista, josta tuskin on hyötyä tai iloa kenellekään. Toki sellaista, joka on lähinnä keskustelua keskustelun käymisestä. Jos tästä jotain ajatuksia herää, ne ovat surullisia ja masentuneita.

Mutta harvoinpa journalismia perustellaan sillä, että tämä herättää ajattelua.

journalismi  kulttuurinen omiminen