Pitääkö Suomessa hävetä luokkaansa?

7.9.2017

Jenni Leukumaavaara

Istun pöntöllä Alvar Aallon huonosti suunnittelemassa vessakopissa Jyväskylän yliopistossa ja häpeän. Olen juuri tajunnut etten kuulu joukkoon.

Olen työläisperheen juntti. En osaa sivistyssanoja, en tajua olla tarpeeksi feministi, enkä tiedä mitä eroa on tohtorilla ja professorilla.

Muistan viidentoista vuoden takaisen tilanteen hyvin, koska olen elänyt tunteen kanssa siitä lähtien.

Itä-Suomen yliopiston sosiologian yliopistonlehtori Mari Käyhkö on haastatellut työläistaustaisia yliopisto-opiskelijoita. Käyhkö havaitsi tutkimuksessaan, että työläistaustaiset naiset kokevat olevansa kahden maailman välissä. He eivät enää kuulu työväenluokkaan mutta eivät määrittele itseään keskiluokkaisiksikaan.

Käyhkön mukaan Suomessa on yhä yhteiskuntaluokkia, vaikka niistä ei enää juuri puhuta. Luokat eivät ole vain taloudellisia, ne ovat myös psykologisia. Ja ne ovat tiukassa. Vaikka yliopiston jälkeen koulutus, työ ja asunto täyttäisivät kevyesti keskiluokan kriteerit, pää jumittaa yhä kasvuympäristössä ja epävarmuudessa.

Työläisnuorille on tyypillistä, että he sulkevat itseltään mahdollisuuksia, koska kuvittelevat, ettei yrittäminen kuitenkaan kannata.

Tutkimusten mukaan koulutusasteen periytyminen on alkanut voimistua ja sosiaalinen liikkuvuus vähentyä. Matalasti koulutettujen perheiden lapset kouluttautuvat harvemmin korkea-asteelle kuin samanikäiset keskimäärin.

Kouluttamattomuus myös hävettää. Tunnen briljantteja naisia, jotka eivät pääse eroon siitä häpeästä, että yliopistotutkinto puuttuu. Eivät, vaikka olisivat pärjänneet työelämässä. Yliopistosta duunariammattiin siirtyminen voi aiheuttaa häpeää, vaikka työ olisi mielekäs ja palkka parempi kuin akateemisella uralla.

Työläistaustaisilla on jarrut päällä myös yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

Kalevi Sorsa -säätiön tutkimuksen mukaan poliittisessa päätöksenteossa ovat eniten mukana politiikasta paljon tietävät, hyvätuloiset ja korkeasti koulutetut. Osallistumisero korkeakoulutettujen ja ammattikoulutaustaisten välillä on räikeä.

Ammattikoulussa ja yliopistossa opiskelleena voin sanoa, että molemmista on valmistunut kovia ammattilaisia ja pehmeämpiä päitä. Älykkyys ja koulutus eivät ole sama asia.

On väärin, että tasa-arvoiseksi itseään kutsuvassa maassa pitää peitellä taustojaan. On paljon fiksuja ihmisiä, jotka ajattelevat, että osallistuakseen yhteiskunnalliseen keskusteluun tai päätöksentekoon pitää olla vähintään filosofian maisteri, mieluummin tohtori.

Vihreät on näkyvästi vastustanut koulutusleikkauksia. Olisi tärkeää korostaa myös sitä, että koulutusasteesta riippumatta saa ja kannattaa osallistua politiikkaan ja päätöksentekoon.

On tärkeää, että eduskunnassa ja esimerkiksi tulevissa maakuntavaltuustoissa – ja mediataloissa – on ihmisiä eri luokista.

Kirjava tausta ja luokkaliukumat ovat etu, eivät haitta tai häpeä.

Ne ovat tärkeitä siksikin, ettei käy kuten entiselle kokoomuslaiselle sosiaali- ja terveysministerille, joka arveli, ettei alle 2 600 euroa kuukaudessa tienaavia tässä maassa kovin monta ole.

luokkajako 

Tweet