Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Mitä jos kuolen kaukana kotimaasta?
14.2.2017
Nainen istui sohvalla valkoiseen huopaan kietoutuneena. Pienessä asunnossa oli aivan hiljaista. Puissa näkyi kuivuneita lehtiä, joihin oli tarttunut sinne tänne lunta. Päällimmäinen tunne juuri siinä hetkessä oli yksinäisyys.
Yhtäkkiä puhelin soi: soittaja oli läheinen miespuolinen ystävä, joka hänkin on muuttanut Eurooppaan ja tuntee olonsa yhtä yksinäiseksi. Jo naisen tavasta vastata puhelimeen ystävä aisti, että kaikki ei ole kunnossa.
”No, mikä on? Etkö ilahdu soitostani?” hän kysyi vitsaillen.
”Kuulostat siltä että neitsyys meni ja nyt harmittaa!”
”Kiitos!” nainen ulvahti.
”Ainakin sait typerällä vitsilläsi minut nauramaan, senkin moukka!”
Sitten he vaihtoivat kuulumisia ja kertoilivat mitä viikolla oli tapahtunut. Muiden juttujen ohella he kyselivät toisiltaa, mitä kirjoja olivat lukemassa.
Mies kertoi arabiympyröissä tunnetun kirjailijan Sinan Antoonin romaanista ja varoitti, että sitä ei kannata lukea, ellei ole hyvällä tuulella. Se oli saanut kaikki naislukijansa itkemään vuolaasti, ja mies itsekin sanoi olleensa kirjan luettuaan viikon ajan kuin puulla päähän lyöty. (Jäi epäselväksi, oliko mies myös itkenyt, sillä Lähi-idän miehethän eivät moista julkisesti tunnusta.)
Uteliaisuus sai naisen kysymään kirjan nimeä. Mies ei kuitenkaan heti suostunut paljastamaan sitä, koska ei ystävyyden nimissä halunnut aiheuttaa toiselle surua. Pienellä taivuttelulla nainen sai kuitenkin udeltua nimen ja oli saman tien lataamassa sitä pdf:nä netistä.
Romaani kertoi vainajasta ja muslimikulttuurin ruumiinpesusta, palsamoinnista ja käärinliinoista niin yksityiskohtaisesti, ettei nainen ollut tiennyt moisista perinteistä puoliakaan, vaikka muslimiperheestä olikin. Hän ei esimerkiksi tiennyt, että sunni- ja šiiamuslimien ruumiit pestään eri tavalla.
Viisikymmentä sivua luettuaan naista alkoi nukuttaa. Hän sulki kännykän ja pani maata. Mielessä pyöri kuitenkin koko ajan kysymys: mitä tapahtuu, kun kuolee kaukana kotimaasta?
Kuka huolehtisi perinteisistä toimenpiteistä hänen kuoltuaan? Hän ei haluaisi joutua krematoitavaksi, niin kuin Euroopassa joskus tehdään. Ja kuka hänen haudallaan kävisi? Kuka kävisi viemässä sille kukkia? Vai nurmettuisiko se piiloon? Kärsisikö hän haudassakin yksinäisyydestä? Kuka rukoilisi haudalla? Kuka helpottaisi hänen hautalepoaan ja keventäisi syntien taakkaa lausumalla Koraanin säkeitä?
Voisipa olla kuolematta lainkaan! Kuolema tuntui niin pelottavalta, ja pelkkä ajatus ahtaasta haudan salpasi hengen. Nainen itki hetken ja sai kuolemanpeloltaan unta vain pätkittäin koko yönä.
Aamulla hän laittoi kahvia, avasi verhot ja kasteli kukkia vähän liikaa. Sitten hän avasi kännykän jatkaakseen kirjansa lukemista, mutta ei mennyt kuin hetki, kun hän jo sulki lukusovelluksen ja etsi sen sijaan YouTubesta aamutunnelman sopivia lauluja.
Hän päätti, että elämiseen on järkevämpi keskittyä kuin kuolemiseen. Elämään pystyy vaikuttamaan valinnoillaan, ja täysillä eläminen on suoranainen velvollisuus.
On paljon tärkeämpää tehdä parhaansa kehittääkseen mahdollisuuksiaan kuin hukata aikaa sellaisen asian pelkäämiseen, mistä emme tiedä mitään. Kukaan ei ole palannut keskuuteemme kertomaan, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu paratiisissa tai helvetissä, tai miksi tuonpuoleista ikinä haluaa sanoa.
Elämä on hienompaa kuin monesti tulee ajatelleeksi. Eletään tämä päivä täydesti, sillä huomenna voimme jo olla muualla.
Nainen halusi lopettaa välttelyn ja päätti lukea kirjan loppuun vaikka mikä olisi. Moisen tarinan ei tarvitsisi antaa hetkauttaa arkielämää suuntaan eikä toiseen.
Tweet
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
