Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Suomi irakilaisnaisen silmin
21.12.2016
Hyvin usein suomalaisia tavatessani minulta kysytään, mitä mieltä olen Suomesta, pidänkö täkäläisestä elämäntavasta, mikä eroavaisuus Irakin ja Suomen välillä yllättää minua eniten, inhoanko kaamosta ja niin edelleen.
Usein suomalainen vastaa kysymyksiinsä itse: kaikkihan me kaamosta ja pakkasta inhoamme, mutta minkäs teet, koska tätä se Suomen talvi on, kylmää ja pimeää.
Tästä syystä päätin laatia blogikirjoituksen siitä, miltä Suomi näyttää meikäläisten silmin.
Suomi on mustaa ja valkoista, eikä harmaan sävyille tunnu täällä olevan tilaa. Sää on joko helteinen tai kolea; valveillaoloaika on sarja joko pitkiä kuuttomia päiviä tai pitkiä auringottomia öitä. Myrtsiä alakuloa tai toiveikasta iloa.
Ihmisiäkin on kahta sorttia. Yhdet ovat tappavan vaitonaisia, provosoivan rauhallisia ja äärimmäisen arkoja tapauksia, joiden kelmeillä kasvoilla ei ole elämää ja jotka saattavat pysyä yli tunnin bussi- tai junamatkan niin hipihiljaa, että niille tekisi mieli alkaa kirkua:
”Sanokaa nyt herrantähden edes joku jotain, tuo pelottava mykkyys saa minut voimaan pahoin, on kuin matkustaisin ruumisvaunussa!”
Minä olen kotoisin maasta, jonka väki on sosiaalista, puheliasta ja hymyilevää. Puolen tunnin matkalla tutustuu helposti kanssamatkustajiin, ja jos heidät tapaa joskus toisenkin kerran, he voivat olla jo kuin lähipiiriä.
Usein mietin itsekseni, tuleeko minustakin joku päivä samanlainen kuin täkäläiset. Alkaako vaikeneminen hallita minua? Meillä Irakissa on tapana sanoa, että kun viettää vieraiden ihmisten kanssa 40 päivää, muuttuu heidän kaltaisekseen – saati sitten, että viettää heidän joukossaan vuosikausia!
Vaikka olen maanmiehiini verrattuna varsin rauhallinen, leppeästä luonteestani ei voi puhua samana päivänäkään sen planeetan kanssa, jolla suurin osa suomalaisista elää!
Toiset suomalaiset taas (heitä on kyllä paljon vähemmän) ovat nauravaisia ja sosiaalisia olentoja, joiden silmät oikein tuikkivat elämäniloa. Luojan kiitos minä olen niin onnekas, että suurin osa minun tuttavapiiristäni on tätä toista sakkia.
Yksi mahtavimmista asioista, joita olen täällä oloaikanani kokenut, on se, että olen voinut nauttia täydellisestä vapaudesta arjen pieniä yksityiskohtia myöten. Olen alkanut kokea kuuluvuutta tähän maaperään ja elämään ja nautin minulle uudesta ilmastosta, joka on erilainen kuin muualla.
Oma maani ei koskaan voinut tarjota minulle sitä mitä Suomi on minulle tarjonnut: saan elää täällä itsellistä elämää turvassa omassa nätissä asunnossa, ja valtio auttaa minua kotoutumaan ja pääsemään nopeasti kärryille kieliopintojen kautta.
Suomi on antanut minulle enemmän kuin odotin – miten voisin olla rakastamatta sitä ja tuntematta kuuluvuutta siihen? Tiedän, että olen ulkonäköni puolesta ja kaikin tavoin muutenkin erilainen kuin paikalliset, mutta sydämeni sykkii pelkkää rakkautta.
Yhden ystäväni kova reaktio näihin aatoksiin tuli minulle täytenä järkytyksenä. Hän ei voinut hyväksyä, että rakastan mitään muuta maata kuin Irakia, ja syytti minua epäisänmaallisuudesta. Hän peräti sanoi, ettei ole Irakille kunniaksi, että se on minunlaiseni ihmisen kotimaa.
Eivät kai suomalaisetkin ajattele samalla tavalla kuin tämä ystäväni? Että minulla ei olisikaan oikeutta rakastaa tätä maata? Onko rakkauteni Suomea kohtaan anteeksiantamaton synti?
Aikansa minua suomittuaan ystäväni löi luurin minulle korvaan ja jätti minut hämmentyneenä pohtimaan asiaa.
Voiko ihminen tuntea kuuluvuutta kahteen maahan? Miten voi rakastaa kahta maata? Miten voi elää samanaikaisesti kahdessa erilaisessa yhteiskunnassa, joissa kulttuuri ja kaikki arjen yksityiskohdatkin eroavat toisistaan? Rimpuilen Suomen-elämäni ja Irakin-kasvatukseni välillä ja huomaan suhtautuvani suomalaisiin eri tavalla kuin irakilaisiin.
Sisälläni on toinen Haneen, joka panee välillä kampoihin ja heristää esiin luonnetta, joka on ristiriidassa käytökseni kanssa. Sellainen ottaa usein voimille. Kumpi meistä mahtaa päästä lopulta niskan päälle?
Tweet
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
