Raittilan linja

4.11.2016 16.25

Sammeli Heikkinen

Pidän lukemisesta ja luen paljon. Kirjoitan välillä kirjoista näitä arvioita. Mutta en analysoi tekstiä. Siihen olen turhan laiska ja oppimaton. Siksi onkin mukavaa, kun joku joka osaa, tarttuu yhteen omista suosikkikirjailijoista.

Antti Anrnkilin esikoisteos Lauantaiesseet oli herkkua: hyvää suomenkielistä esseistiikkaa tunnetulta kustantajalta. Niinpä odotukset olivat kieltämättä korkealla, kun tartuin Arnkilin esseekirjaan Hannu Raittilan tuotannosta.

Eikä Raittilan linja petä. Arnkil kirjoittaa sujuvasti, rauhallisesti ja fiksusti. Raittilan teoksista perataan etenkin alkupään novelleja ja Atlantis-romaania. Raittilan linja -teoksen katkaisee Hannu Raittilan haastattelu, joka sekin sopii kokonaisuuteen paremmin kuin uskoisi.

Arnkil hahmottelee uskottavan näkemyksen Raittilan tuotannosta ja saa näkemykselleen tukea myös Raittilan haastattelussa. Hieman enemmän Raittilaa olisi voinut kuumottaa hänen teostensa naiskuvasta, joka on mieskuvaa vähäisempi ja yksioikoisempikin.

Kuten hyvät kirjat aina, Raittilan linja jää myös hieman vaivaamaan. Kuinka paljon kirjallisuusesseisti löytää kirjailijan teoksista kirjailijan linjan ja kuinka paljon luo sen itse? Onko Raittilan linja sittenkin Raittilan–Arnkilin linja?

Tällainen epäily kuulunee asiaan, sillä Raittilan oma analyysi Väinö Linnan kirjoista herätti aikanaan samoja kysymyksiä.