Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Onko Suomi enää järjestöjen luvattu maa?
13.9.2016
Globaaleja ympäristöongelmia käsittelevät kouluvierailut Suomessa. Työturvallisuuden parantaminen länsi-afrikkalaisissa sairaaloissa Ebola-epidemian aikaan. Pakolaisleireillä asuvien lasten mielenterveyden hoitaminen. Aavikoitumisen vastainen työ ja tyttöjen koulunkäynnin edistäminen Somaliassa. Tansanian kuurojen liiton tukeminen.
Tätä suomalaisten kansalaisjärjestöjen tärkeää työtä tehdään nyt aiempaa vähemmän, kun Suomen kehitysyhteistyömäärärahoja on leikattu. Kehitysjärjestöjen kattojärjestön Kepan kesällä julkaisema selvitys kehitysyhteistyörahojen leikkausten vaikutuksista on karua luettavaa.
Suomalaisten kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyön rahoituksesta leikattiin vuoden 2016 alussa 49 miljoonaa eli 43 prosenttia. Useita satoja hankkeita on jouduttu keskeyttämään ja karsimaan lyhyellä varoitusajalla.
Yli miljoona ihmistä – niitä kaikkein köyhimpiä – jää ilman tukea. Samalla on mennyt luottamus suomalaisiin yhteistyökumppaneina.
Valtaosa suomalaisista – ulkoministeriön teettämän mielipidemittauksen mukaan yli 80 prosenttia – kannattaa kehitysyhteistyötä ja pitää sitä tärkeänä esimerkiksi konfliktien ratkaisemisessa ja pakolaisuuden ehkäisemisessä.
Silti kehitysyhteistyö on ollut hallituksen ensimmäinen leikkauskohde. Ne, joihin nämä leikkaukset erityisesti kohdistuvat, eli maailman köyhimmät ihmiset, eivät ole voineet asiasta valittaa. Asian esillä pitäminen onkin suomalaisten järjestöjen tehtävä.
Suomen Somalia-verkoston puheenjohtajana ja verkoston edustajana kehitysjärjestöjen kattojärjestön Kepan hallituksessa seuraan leikkausten vaikutuksia erittäin huolestuneena.
Jo 15 vuotta olen toiminut vapaaehtoisena suomalaissa kehitysyhteistyöjärjestöissä ja työskennellyt myös kentällä. Olen itse nähnyt, kuinka valtava merkitys kansalaisjärjestöjen tekemällä työllä on kehitykselle, rauhanrakennukselle ja perheiden hyvinvoinnille.
Esimerkiksi Suomen Somalia-verkoston ympäristönsuojeluhankkeissa on onnistuttu lyhyessä ajassa sitouttamaan paikalliset yhteisöt ottamaan vastuuta elinympäristönsä hyvinvoinnista.
Edellytykset kestävään rauhaan ovat parantuneet yli maantieteellisten ja perinteisten klaanirajojen tehtävän yhteistyön tuloksena. Pitäisi olla itsestään selvää, että elinvoimainen ympäristö luo uskoa tulevaisuuteen ja lisää elinkeinomahdollisuuksia ihmisten omilla kotipaikkakunnilla, jolloin houkutus pyrkiä vaarallisia reittejä pitkin Eurooppaan osaltaan vähenee.
Myöskään terveys- ja koulutussektoreilla sekä tasa-arvotyössä järjestöjen panosta ei voi sivuuttaa. Tuhannet ja taas tuhannet lapset eivät pääsisi kouluun eivätkä neuvolaan ilman kansalaisjärjestöjen sitoutuneisuutta.
Tällaisia saavutuksia järjestöt saavat aikaan ympäri maailmaa todella pienellä rahallisella panoksella. Monessa järjestössä työtä tehdään täysin tai osittain vapaaehtoisvoimin.
Järjestöjen työ on nyt vaikeutunut kohtuuttomasti, ja seuraukset hyödynsaajille voivat olla dramaattisiakin. Ihmettelen, voiko Suomi tosiaan perääntyä globaalista vastuustaan. Meillä ei pitäisi edes olla varaa hukata näitä saavutuksia niin globaalissa etelässä kuin Suomessakaan.
Jos samanlaisiin kestäviin tuloksiin pyritään ilman kansalaisjärjestöjen apua, hintalappuun joutuu lisäämään useammankin nollan perään. Ei pidä myöskään unohtaa järjestöjen työllistämisvaikutuksia ja toisaalta motivoivien harrastusmahdollisuuksien ja sitä kautta hyvinvoinnin lisääntymistä täällä Suomessa.
Tänä syksynä päätetään ensi vuoden budjetista, joka ei lupaa kansalaisjärjestöille hyvitystä aiemmista leikkauksista. Järjestöjen pitkäjänteinen kehitysyhteistyö on entistä vaikeampaa. Myös monen järjestön kotimaantyö vaikeutuu – uutena leikkauskohteena ovat opetus-ja kulttuuriministeriön avustukset järjestöjen ihmisoikeus- ja rauhantyölle.
Suomi on pitkään tunnettu kansalaisjärjestöjen luvattuna maana. Onko se sitä enää?
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
