Onko vapaudella hinta?

9.6.2016

Haneen Jameel

Haneen on irakilainen toimittaja, joka on tullut Suomeen turvapaikanhakijana. Turvallisuutensa vuoksi hän esiintyy vain etunimellään. Käännös arabiasta Sampsa Peltonen.

Ensi kertaa elämässäni otan tällaisen askeleen. Ensi kertaa hautaudun sekavien tunteiden kuorman alle. Ja ensi kertaa havahdun siihen, miten isänmaallisuus, arabius ja irakilaisuus kuohuvat suonissani samaa tahtia kuin sydämeni sykkii rakkaudesta maatani kohtaan. Tumma ihoni ja ruskeat silmäni herättävät minussa niin paljon rakkautta ja ylpeyttä, että vereni höyryää irakilaisuuttaan.

Aamu ei ollut samanlainen kuin yksikään sitä ennen. Heräsin päättäväisyyttä uhkuen: meikäläinen lähtee Suomen irakilaisten mielenilmaukseen vastustamaan maahanmuuttoviraston päätöstä pitää Irakia turvallisena maana!

Sisareni isäntäperheen äiti vei meidät autolla mielenosoituspaikkaan Suomen eduskuntatalon eteen. Keskustelumme oli hermostunutta. Sydän hakkasi ja olin jännityksen vallassa, koska en ollut aiemmin osallistunut tällaisiin protesteihin enkä ylipäätään ilmaissut mitään mielipiteitäni.

Kotimaassa vastaavat tilaisuudet ovat liian pelottava ajatus naiselle. Varsin todennäköisesti niissä altistuu vähintään mielenosoittajien tai poliisien fyysiselle tai verbaaliselle häirinnälle, ellei sitten osaksi tule hallituksen asejoukkojen (siis armeijan tai poliisin) luoti tai nyrkinisku. Jos joutuu pidätetyksi, vankilassa kaikki on mahdollista: raiskaus, pahoinpitely, nöyryytys, kidutus.

Isälleni oli aina tärkeää, ettei meille lapsille sattuisi mitään. Siksi hänen suhtautumisensa oli järkähtämätön. Minä halusin aina mielenosoituksiin, mutta isä kielsi tiukkasanaisesti edes harkitsemasta osallistumista. Hän oli itse ollut nuorena monessa mukana, mutta kun riskinä oli oman tyttären menettäminen, isänvaisto otti vallan.

Saavuin sisareni kanssa paikalle eksynyt katse silmissä. Onneksi isäntäperheen äiti oli mukana. Jotenkin siitä tuli turvallisempi olo. Lähestyimme väkijoukkoa. Vieressä oli poliisiauto ja kaksi nais- ja kaksi miespoliisia. Minä olen aina tykännyt poliiseista, mutta sisareni ei voi sietää niitä. Irakilaisia oli vain muutamia kymmeniä. Tervehdimme arasti ja kerroimme tulleemme mielenosoitukseen, koska olemme irakilaisia. Olimme joukon ainoat tytöt.

Meikäläiset naiset pysyvät siis tiukasti samassa tyhmässä simpukankuoressa, johon me synnymme. Voi että minua otti päähän naisten mamoilu – mutta miten ylpeä olinkaan siskosta ja minusta! Miksi ollenkaan riemuitsinkaan niin?

Seisoin iloisena samojen irakilaisten rinnalla, joita yleensä aina kartan joka paikassa. Ilo kumpusi kai ylpeästä kiintymyksestäni kotimaahan.

Ja miksipä ei, olenhan aina rakastanut Irakia! Tai ehkä vain nautin olemassaolostani, itsenäisyydestäni ja ilmaisunvapaudesta. Tai sitten se oli sisälläni piilevän naisen iloa siitä, että oli tullut aika vapautua kahleista ja velvollisuuksista, joita oli pitänyt kestää 25 vuoden ajan!

Minulla oli valta päättää, lähdenkö osoittamaan mieltä vai jäänkö kotiin odottamaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En halunnut pettää itseäni ja alistua asiaintilaan. Sisälläni raivosi tulivuori, mutten halunnut jakaa kuohuntaani kenenkään kanssa. En kertonut halustani lähteä mielenosoitukseen edes siskolleni, joka oli juuri edellisinä päivinä nostattanut isänmaallisuuttani. Pidin yllä kylmän rauhallista julkisivua kuten yleensä.

Osoitimme mieltä melkein kaksi tuntia. Ensin huusimme iskulauseita englanniksi (”We want security, Iraq is not safe”).

Luoksemme tuli meitä ymmärtäviä suomalaisia, jotka paheksuivat maahanmuuttoviraston linjausta. Yksi jopa pyöräili luoksemme opettamaan iskulauseen suomeksi.

Kaikki olivat meille kohteliaita, ja minä olin intoa piukassa. Mitä enemmän irakilaisia ilmestyi paikalle kajauttamaan iskulauseita, sitä enemmän ihoni oli kananlihalla.

Se oli mahtava tunnemyrskyjen päivä. Tunsin olevani olemassa, ja itseluottamukseni kasvoi kohisten. Tällaista päivää en varmasti koskaan unohda.

Se jää mieleeni yhtä kuolemattomasti kuin muistot pakomatkastani Irakista. Toiseen muistoon liittyy katkeruus ja toiseen ylpeys, mutta molemmat ovat jättäneet sieluuni voimakkaan jäljen.

Se minua kyllä ihmetytti, että uutisointi tapahtumasta loisti poissaolollaan kaikissa suomalaisissa tiedotusvälineissä. Enkä ole sen puoleen huomannut niissä sanaakaan irakilaisesta Namir al-Azzawista, joka aloitti hiljattain syömälakon ja protestoi eduskuntatalon edessä. Hänet vietiin huonossa kunnossa sairaalaan, josta hän palasi jatkamaan mielenosoitustaan ja syömälakkoa.

Alkoi ihan mietityttää, kuinka vapaata se suomalainen media oikein on. Esiintyykö sensuuria sittenkin? Pitäisikö minun pelätä ja asettaa kirjoittelulleni jonkinlaiset rajat? Onko vapaudella hintansa, täälläkin?