Rakkautta sodan maassa

16.5.2016

Haneen Jameel

Haneen on irakilainen toimittaja, joka on tullut Suomeen turvapaikanhakijana. Turvallisuutensa vuoksi hän esiintyy vain etunimellään. Käännös arabiasta Sampsa Peltonen.

Ennen kuin kirjoitan tämänkertaisesta aiheesta, haluan kiittää Jumalaa siitä, ettei yksikään perheenjäseneni eikä arabi lue tätä. Jos lukisivat, he pitäisivät minua kapinallisena, perinteet hylänneenä huonosti kasvatettuna naisena, joka on niin moraaliton, ettei häntä huoli kukaan vaimoksi.

Vaikka olot ovat vaikeat ja sodat ovat kestäneet vuosia tähän päivään saakka, rakkaus on onnistunut raivaamaan tien luoksemme yli kaikkien esteiden, värittämään ja ilostuttamaan elämäämme, saamaan meidät takertumaan elämänsyrjään, valamaan uskoa valoisaan huomiseen.

Olemme alkaneet haaveilla omasta rakkaasta, suunnitella yhteistä tulevaisuutta, nähdä mielessämme miten oma perhe ja lapset kasvavat yhdessä sitä mukaa kuin me harmaannumme. Unelmien maailma oli meidän turvapaikkamme aina kun vaihtoehdot loppuivat.

Ennen kuin käyn asiaan, haluan muistuttaa, että rakkaussuhteet rajoittuvat meillä puhelinsoittoihin, tekstiviesteihin ja harvoihin tapaamisiin pojan autossa tai kahvilassa tai ravintolassa mahdollisimman kaukana tytön kotoa, ettei vain kukaan perheenjäsen näe.

Minä ja kaikki maani tytöt ihastumme salaa, rakastumme salaa, haavoitumme salaa ja nuolemme haavat salaa. Kuolemme sata kuolemaa paljastumisen pelosta, koska se olisi meidän loppumme.

Rakkaushan on yhteiskunnan silmissä rikos. Rikos, jonka rangaistus vaihtelee perheittäin. Kuka tappaa tyttären, jos suhde paljastuu – ja silloinkos väkijoukko hurraa, kun kunniallinen mies ”pesee häpeän pois omin käsin”. Kuka tyytyy hakkaamaan, minkä jälkeen tyttöä kohdellaan huonommin kuin elukkaa, nöyryytetään kotona, kun on aiheuttanut perheelle häpeää.

Kyllä vain, naiset ja herrat: rakkaus aiheuttaa Lähi-idän ihmisten mielestä häpeää!

Nämä paineet ja kahleet kohdistuvat vain naisiin, koska miehille on sallittua kaikki, jopa sukupuolisuhteet, kunhan pysyvät salassa. Julkisesti mikään ei saa näkyä, mutta kiellettyä se ei ole, koska miehellähän saa olla suhteita vaikka kuinka, eikä siitä kukaan edes paheksu.

Tarinalla on yleensä onneton loppu. Me naiset joudumme naimisiin isän, sedän, veljen tai muun miespuolisen sukulaisen valitseman miehen kanssa. Kieltäytyminen ei käy laatuun, eikä suvulle voi kertoa, että sydän olisi valinnut elämäntoveriksi ja uskonkumppaniksi toisen miehen.

Eikö islam opetakin meille, että avioliitto on myös uskon täydellistämistä? Miten sitten minulla ei olisi oikeutta valita miestä oman uskoni täydellistämiseksi? Miksi minut pakotetaan nukkumaan yhden miehen sylissä samalla kun unelmoin toisesta? Miksi minun täytyy teurastaa tunteet, haudata ne omin käsin? Sehän on väärin minua itseäni kohtaan, ja myös sitä minun kanssani avioitunutta miestä kohtaan, koska en voi rakastaa häntä enkä kohdella samalla tavalla kuin kohtelisin oikeasti rakastamaani miestä.

Usein rakastavaisilla on kova kohtalo. Suku voi kieltää suhteen, koska toinen on sunni- ja toinen šiiamuslimi. Tähän tyhmään tekosyyhyn on tyssännyt monen monituista rakkautta. Suvun vanhoillisuus tappaa rakastavaisten unelmat.

Kuka pakottaa tyttärensä naimisiin serkkunsa kanssa, koska poika on valtion virassa eli poliisissa, armeijassa, vartiointiliikkeessä... Oli missä oli, kaikkia näitä ammatteja varjostaa kuolema, sillä terrorismi kohdistuu usein paikkoihin, missä näiden alojen edustajia on paljon koolla. Uhrien joukkoon halutaan kymmeniä nuoria miehiä, heidän joukossaan myös se serkkupoika, tuore sulhanen.

Morsianparka jää leskeksi heti elämänsä alussa ja joutuu vaimoksi vainajan veljelle, vaikka tällä olisi jo ennestään yksi vaimo ja vaikka ikäeroa olisi kuinka paljon. Nainen joutuu naimisiin miesvainajansa veljen kanssa suruajan loputtua.

Katkeralta maistuu se vääryys, karvas on se pettymys, raastava on se haava sydämessä. Kukaan ei tunne kärsimystämme, kukaan ei kuule sisällämme kiirivää tuskanhuutoa. Rakkautta sorretaan kauheasti meillä Lähi-idässä.

Miten onnekas onkaan se joka menee naimisiin rakkaudesta!

Suurin osa meikäläisistä on niitä epäonnisia. Ei auta kuin tyytyä kohtalon meille kirjoittamaan osaan pää painuksissa. Rakkauden pienen tiu’un helinä ei kuulu omaa sydäntämme pidemmälle.