Palkkio ahkeralle

9.5.2016

Antti Jauhiainen ja Joona-Hermanni Mäkinen

Antti Jauhiainen ja Joona-Hermanni Mäkinen pohtivat, voisiko talous pyöriä hieman toisella tavalla.

Kaikki työ ei ole herkkua. Älypuhelimeen tarvittavat mineraalit louhitaan hengenvaarallisissa olosuhteissa ja häpeällisen pienellä palkalla. Suomessa hotellien kerrossiivoojat juoksevat hiki otsalla siivoten kokonaisia huoneita kuudessa minuutissa, ja ovat kotiin saapuessaan uupuneita ja vihaisia.

Raskas ja epämiellyttävä työ on edelleen varsin paljon ihmiskäsissä, vaikka robotisaatio on talousuutisissa muotiaihe. Asia on harvoin pinnalla, koska suuri osa tästä työstä on pimennossa. Kuka lapioi lumet katoilta, kuka auttaa vanhukset tarpeilleen? Vaikka se unohtuu helposti, niin raskasta työtä riittää.

Viimeksi kirjoitimme reilusta palkasta, ja päädyimme siihen, että työtä ja ahkeruutta tulisi palkita. Töissä on kuitenkin eroa. Suorastaan vastenmieliset, itseään toistavat työtehtävät ovat nyky-yhteiskunnassa heikosti palkattuja, koska suorittavan työn tekijät ovat työmarkkinoilla helposti korvattavissa – heistä ei ole pulaa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kyseinen työ olisi arvokasta. Ongelma onkin siinä, ettei tärkeästä, ahkeruutta vaativasta perustyöstä makseta reilusti.

Kuinka realistista sitten olisi palkita vain työstä – eli ahkeruudesta ja yrittämisestä? Ensiksi on mietittävä kannustavuutta. Jos ihmistä palkitaan vain työn raskauden, työtuntien tai intensiteetin mukaan, ei laiskottelu kannata.

Kultalusikka suussa syntyneet koroillaeläjät eivät heikentäisi kanssaihmisten työmoraalia, koska paremman ostovoiman eteen pitäisi nähdä vaivaa. Avain menestykseen olisi omissa käsissä. Ahkeruuden palkitseminen siis kannustaa yrittämään – huolimatta siitä, kuinka lahjakas on tai kenet sattuu tuntemaan.

Kun raskaista töistä palkitaan paremmin, on yrityksillä myös paremmat kannustimet automatisoida niitä. Tavoitteena on, ettei kukaan joutuisi tekemään raskasta ja puuduttavaa työtä vuosikymmeniä läpeensä.

Kuka mittaa ahkeruuden? Uudessa taloudessa tulisi pyrkiä taloudellisen vapauden maksimointiin, eli demokratiaan työpaikalla. Yksinvaltius ja harvainvalta ovat tehottomia järjestelmiä, koska ne vieraannuttavat ja passivoivat.

Työntekijöiden tulisi siis päättää keskenään työpaikallaan siitä, miten uutteruus mitataan. Kaikki eivät tee töitä samalla tavalla, ja työt eroavat paljon toisistaan – siksi sama resepti ei voi toimia kaikkialla. Parhaiten huhkiminen ja työn vieroksunta näkyy työkavereille. Tästä syystä mittarit on syytä sopia paikallisesti ja demokraattisesti. Sitä yhteisten asioiden hoitaminen on.

Uudessa taloudessa ei tule kiristää leivän puutteella töihin. Vapaa yhteiskunta perustuu luottamukseen, jonka päälle voidaan rakentaa laadukas työelämä kaikille. Perustulon kaltainen turvaverkko mahdollistaisi, ettei ketään voida pakottaa ahdistavan elämäntilanteen varjolla töihin. Vapaassa taloudessa ahkerointi lisäisi tuloja, mutta työ olisi valinta.

Miksi ihmisiä joudutaan nykyään pakottamaan töihin? Ihmisellä on luontainen taipumus toimia, rakentaa ja luoda. Menestyjät puhuvat työn palkitsevuudesta usein: rahan merkitys vähenee ja tekeminen itsessään motivoi parempiin suorituksiin. Tämä edellyttää tietenkin, että työ on monipuolista ja mielekästä.

On erikoista, että talousviisaat pitävät ihmisyyden lähtökohtana laiskottelevaa työtöntä, jota pitää pakottaa “aktivoimalla” työn ääreen. Työssä tulisi keskittyä oireiden sijaan varsinaiseen sairauteen.

Työelämä on markkinataloudessa vinoutunutta, ja reilu palkkaus on vain yksi osa tätä yhtälöä. Julkinen keskustelu, eri näkemysten punnitseminen ja yhteisten asioiden hoito ovat luontainen osa demokratiaa. Jatkossa pohdimme, miltä demokraattinen työpaikka näyttäisi.