Tämän sivuston päivittäminen on lopetettu 20.12.2019
Anne, Björn & Teemu – reilusti palkkaa
12.4.2016
Björn Wahlroos tienasi vuonna 2014 pääomatuloja 18 miljoonaa euroa. Haitarin toisessa päässä on matalapalkka-alan työntekijä Anne, jonka vuosiansiot (14 000 euroa) jäivät köyhyysrajan tuntumaan.
Verotietojen julkaisu herättää vuosittain hetkellisen myräkän tiedotusvälineissä, kun suomalaiset pääsevät vertaamaan tulojaan julkkisten ja yritysjohtajien vastaaviin. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä mediasirkuksesta.
Rahaa on jaettu ja jaetaan eri ihmisyhteisöissä eri tavoin. Riippumatta yhteisöstä, täytyy taloudellisten resurssien jaon –
eli tulo- ja varallisuusjaon – olla yleisesti hyväksyttyä. Ihmisten täytyy siis kokea, että taloudellinen järjestelmä on
oikeudenmukainen, jotta järjestelmä ylipäätään toimisi.
Nämä toteamukset tuntuvat yhtä itsestäänselviltä kuin se, että aurinko nousee aamuisin ja laskee iltaisin. Näille toteamuksille on kuitenkin uuden, paremman talouden rakentajien aika uhrata muutama ajatus – etenkin, kun raha on myös valtaa.
Historia ja arkikokemus nimittäin vahvistavat, että käsitys oikeudenmukaisuudesta ei ole kaikille sama. Uutta taloutta hahmoteltaessa on siksi palattava perustavanlaatuisten kysymysten äärelle: Minkälainen palkitseminen on oikeudenmukaista? Kuinka paljon kenellekin kuuluu? Minkälaisia ominaisuuksia ja toimintaa halutaan rohkaista?
Tiivistetysti voidaan sanoa, että on neljä tapaa palkita ihmisiä taloudessa.
Ja niistä vain yksi on oikeudenmukainen.
1) Rahat omistajille, sotaherroille ja aatelissuvuille
Keskiajalla ajateltiin usein, että kuninkaalliset ja aateliset ansaitsevat säätynsä perustella linnansa ja ylenpalttisen varallisuutensa samaan aikaan, kun suuri osa väestöstä elää kurjuudessa. Renesanssiajan alussa alkoi kuitenkin nostaa päätään ajatus, että säätyä tärkeämpi palkitsemisen peruste olisi osaaminen ja meriitit.
Omistamisen ja oikeaan säätyn syntymisen palkitseminen alkoi näyttäytyä epäoikeudenmukaiselta ja tunkkaiselta – mitä se epäilemättä onkin. On kuitenkin tärkeää tunnistaa että ajatuksen perusperiaate – omistusten palkitseminen itsessään – ei ole kadonnut mihinkään. Mutta aika olisi.
2) Lahjakkaan Selänteen miljoonasopimukset
Teemu Selänteen taianomainen maalivainu yhdistettynä poikkeuksellisen nopeaan ensimmäiseen luistinpotkuun siivitti jääkiekkolegendan useampaan miljoonasopimukseen rahakkaassa NHL-kiekkoliigassa. Siitä voi olla montaa mieltä, onko mustan kiekon tökkiminen maaliverkkoon hyödyllistä puuhaa, mutta on varmaa, että moni on sen näkemisestä valmis maksamaan.
Mutta huolimatta siitä, että Selänne saa paljon katsojia jäähalliin ja televisioiden ääreen, onko silti oikeudenmukaista, että hän tienaa yhden vaihdon aikana enemmän kuin lähihoitaja kuukaudessa?
Toki aikaansaavan yksilön – kuten Selänteen – palkitsemisessa viehättää ajatus siitä, että työnteosta palkitaan. Joku on nähnyt vaivaa, kehittynyt huipuksi ja ansaitsee siis kunnon korvauksen.
Menestyksen takana on kuitenkin paljon asioita, joihin ei yksilö ole juuri itse päässyt vaikuttamaan. Jo pelkkä perhetausta tuttavapiireineen tuo mukanaan hyveellisen kehän, joka tutkitusti ruokkii menestystä. Ja vaikka perusjamppa olisi kuinka hionut lämäriään takapihallaan vuosikaudet, ei hän olisi päässyt lähellekään Selänteen tasoa. Selänne on voittanut geenilotossa, mutta onko se hyvä peruste paksummalle lompakolle?
Myös puhdas sattuma vaikuttaa enemmän kuin yleensä kuvitellaan. 1990-luvun alussa moni suomalainen menestyvä yrittäjä menetti kaiken hetkessä, kun kansantalous keikkasi. Ei näiden yrittäjien ideat muuttuneet yössä huonommiksi tai työnteko loppunut kuin seinään.
Vaikka ajatus pätevien menestyjien palkitsemisesta tuntuu intuitiivisesti toimivalta, kärsii se lopulta samoista ongelmista kuin aatelisten palkitseminen näiden maatilkuista ja omistuksista. Tuottavuuteen sisältyy merkittävästi sattumaa ja taustatukea, joihin yksilö ei itse ole voinut vaikuttaa.
On yksinkertaisesti tunnustettava, että aniharvan saavutukset ovat yksin hänen omaa ansiotaan. Suurten saavutusten takana on aina mittaamaton määrä lukuisten ihmisten näkyvää ja näkymätöntä työtä. Aiempien sukupolvien virheet, onnistumiset ja saavutukset kannattelevat kaikkea sitä, mitä nyt teemme.
Onkin yhä selvempää, että lopputuloksen – tai “työntekijän tuottavuuden” – palkitseminen ei yksinkertaisesti ole oikeudenmukainen palkitsemisperuste.
3) Kaikille kaikkea
“Miksi kaikki eivät voi vain saada, mitä tarvitsevat?”
Tätä kuulee usein, ja monia ajatus viehättää. Käytännössä kysymyksiä tulisi kuitenkin välittömästi.
Miten toimitaan, kun naapuri määrittelee omaksi tarpeekseen viisi huvijahtia viikossa? Sama kaveri jättää vielä talkoot väliin ja viihtyy työpaikallakin pääosin kahvihuoneessa. Miksi hän olisi oikeutettu viiteen huvijahtiin – varsinkin kun kaikki tiedämme, että kaikki eivät voi saada viittä huvijahtia?
Jos jokainen voi määrittää tarpeensa muista piittaamatta, ollaan nopeasti ongelmissa, elleivät kaikki ole ahkeria, työtätekeviä ja askeettisia pyhimyksiä. Tämä lienee useimpien mielestä epärealistinen oletus ihmisluonnosta.
Ei jatkoon.
4) Valtaa omaan elämään, ei toisten yli
Meistä jokainen voi vaikuttaa varmasti yhteen asiaan: omaan ahkeruuteen. Työstä palkitseminen tuntuisikin olevan monen mielestä oikeudenmukaisen palkitsemisen perusta.
Ja tässä intuitio on täysin oikeassa.
Uudessa taloudessa on palkittava johdonmukaisesti asioista, joihin voi itse vaikuttaa. Tehdyn työn määrää ja intensiteettiä voi jokainen itse säädellä.
Lopputuloksena tämä tarkoittaisi nykyistä merkittävästi pienempiä tuloeroja, koska työtunneissa ja työn raskaudessa ei lopulta voi syntyä nykyisen kaltaisia sata- tai tuhatkertaisia eroja. Samalla luodaan suotuisat olosuhteet sille, että jokaisella on mahdollisimman vähän valtaa toistensa yli, ja mahdollisimman paljon vapautta omaan elämään.
On toki totta, että vaikka jokin tapa jakaa resursseja on oikeudenmukainen, se ei välttämättä ole tehokas tai edes toimi käytännössä. Mitä seurauksia olisi työstä palkitsemisella? Pohdimme kysymystä seuraavassa tekstissämme.
Tweet
.jpeg%3Fitok=dS47oFx3)
