Rauhankirje turvapaikkaa hakevalta arabilta

11.3.2016

Haneen Jameel

Haneen on irakilainen toimittaja, joka on tullut Suomeen turvapaikanhakijana. Turvallisuutensa vuoksi hän esiintyy vain etunimellään. Käännös arabiasta Sampsa Peltonen.

Tällä kertaa en puntaroi enkä valikoi sanojani vaan annan kynälleni vapauden kirjoittaa puhtaaksi sydämen tunnot piittaamatta kahleista ja muotoseikoista.

Kirjoitan niiden arabipakolaisten suulla, jotka eivät saa tilaisuutta puhua ja tulla hyväntahtoisten kuulemaksi. Minä kirjaan heidän viestinsä ja osoitan sen kansalle, joka silkasta suopeudesta ja vailla ylemmyydentuntoa avasi minulle sylinsä ja tarjosi sitä mitä en omasta maastani löytänyt: turvaa ja rauhaa, rakkautta ja välittämistä, aitoutta ja inhimillisyyttä. Kansalle, joka ojensi sen mitä mikään arabimaa ei suonut minulle eikä sadoille tuhansille muille.

Suuntaan sanani myös niille, jotka vastustavat oleskeluani täällä ja jotka osoittavat mieltään sille, että saan viranomaisilta apua. Tervehdys!

Moni ei tunne arabeja ja uskoo, että he edustavat terroristien ideologiaa ja uhkaavat maan turvallisuutta. Haluan näiden ihmisten tietävän, että minäkin olen arabi, irakilainen, muslimi.

Ääriryhmien takaperoinen ajattelu ei edusta minua. Asejoukot eivät edusta minua. Terrorismi ei edusta minua. Eräiden idioottimainen ja holtiton käytös ei edusta enemmistöä. Jokaisessa ihmisryhmässä on valioyksilönsä ja maanantaikappaleensa.

Tiedän, että minun ja tuhansien kaltaisteni saapuminen on käynyt teidän voimillenne, lisännyt taakkaanne ja hankaloittanut arkeanne. Tiedän, että olette ujoa väkeä, joka eläisi mieluummin omassa rauhassa. Tiedän, että minun tuloni vei teiltä tuon rauhan. Tiedän, että olen tullut tien tukkeeksi.

Antakaa anteeksi, että kysyin joltakulta teistä tietä, koska en tunne maatanne enkä tiedä, millä laitteella pääsen minnekin, sillä kotimaassani moisia kulkuvälineitä ei edes ole. Meillä on vain joka paikassa takseja, jotka vievät minne haluaa.

Minua ei tarvitse pelätä! Olen vain ihminen siinä missä tekin. Erona välillämme on ihonväri ja kieli, mutta sydän ja tunteet minulla ovat ihan samanlaiset kuin teillä, ja ilkeä katse saattaa sivaltaa sieluuni.

Älkää vihatko minua, sillä minä pakenin maahanne vain siksi, että saisin elää rauhassa. En ole vihamielinen enkä hyökkäävä. Hymyilkää minulle, valakaa minuun toivoa, sillä sota ehti pirstoa sydämeni sopukat ja nitistää toivonkipinät.

En valinnut tulla tänne. Minun oli pakko. Antakaa minulle vähän tilaa elää uudestaan ja hengittää kuulasta ilmaa. Sallikaa minun jälleenrakentaa itseni nyt kun vihollinen raunioitti elämäni yhdessä yössä, anasti elämänuskoni ja teki tulevaisuudestani suuren kysymysmerkin.

Älkää vyöryttäkö niskoilleni lisäkuormaa, koska minulle oli yhtä tuskaa löytää levollinen maailmankolkka, jossa saisi elää rauhassa kaukana pommeista ja luodeista, kaukana hälytysajoneuvojen sireeneistä, kaukana kaikesta siitä metelistä, joka raastoi korvani pilalle.

Tarkoituksenani ei ole löhötä täällä musiikkia kuunnellen. Haluan vain elää rauhassa, ja tarvitsen teiltä myötätuntoa, vähän lämmintä tunnetta kylmän talvenne keskelle. Ottakaa minut mukaan. Älkää puskeko minua loitommaksi.

Olen täällä yksin, kaukana perheestä ja ystävistä. Olkaa minulle suku ja kotimaa. Seistään yhdessä rinnakkain ja rakennetaan yhdessä uutta maata. Unohdetaan etniset ja uskonnolliset erot. Jätetään eilinen taakse, aloitetaan tämä päivä ja huominen puhtaalta paperilta ja pannaan otsikoksi Välittäminen.

Ojennan rauhantahtoisen käteni – tarttuisiko siihen joku?