Uudestisyntyminen

14.1.2016

Haneen Jameel

Haneen on irakilainen toimittaja, joka on tullut Suomeen turvapaikanhakijana. Turvallisuutensa vuoksi hän esiintyy vain etunimellään. Käännös arabiasta Sampsa Peltonen.

Nuori irakilaisnainen parhaassa iässä pakeni kuolemaa. Hän ei tiennyt, mikä on matkan pää, mutta jalat veivät hänet maapallon ääriin.

Taakse jäi hävityksen ja sodan lisäksi kotimaa. Sinne jäi kaikki, mikä hänelle on kallista: perhe, suku, ystävät, koti, oma huone. Mukaan nainen otti vain muistojen raskaan kuorman. Muistoissa hän kantaa kuvaa äidistä, isästä, sisaruksista, sisarusten lapsista, rakkaasta pikkusiskosta.

Tämä nuori irakilaisnainen olen minä. Niin, minä, joka sain tilaisuuden alkaa taas kirjoittaa sen jälkeen, kun minun oli ollut pakko luopua kirjoittamisesta kotimaassani. Minun oli pakko unohtaa unelmat, haudata ne omin käsin maan poveen kyynelteni päivittäin kasteltaviksi. Siitä alkoi minun tarinani.

Piinani on seurannut minua jo 25 vuoden ajan, syntymästäni lähtien. Silloin oli sota, eikä isä saanut muiden isien lailla ottaa minua syliin, koska hän oli rintamalla puolustamassa urheasti kotimaatamme. Äiti kuoli kauhusta kymmeniä kertoja päivässä – aina kun jostain kuului sotauutisia tai uusi huhu.

Kun 8-vuotiaana aloin osata oikeasti tarkkailla elämää, oli taas sota. En juuri pelännyt hävittäjien enkä ilmaiskujen ääniä, koska en oikein hahmottanut, mitä tapahtuu.

Minä pelkäsin pimeää, sillä sähkökatkokset ovat kaikkien sotien lieveilmiöitä. Juoksin aina heti äidin syliin, joka toi lämpöä ja turvaa. (Äiti, minulla on tässä kylmässä maassa ikävä sinun lämpimään syliisi!) Inhosin sireeniä, joka varoitti alkavasta hyökkäyksestä, koska se tarkoitti, etten saa mennä leikkimään naapurintyttöjen kanssa.

Eräänä päivänä isä kaivoi pihalle maakellarimaisen kuopan. Jos räiske voimistui, me säntäsimme sinne suojaan. Suojassa oli inhottavan ahdasta, pimeää ja kylmää, mutta isän mielestä olimme siellä turvassa. (Isä, kaipaan huolenpitoasi ja rakkauttasi. Ole rauhassa: nyt olen turvallisessa maassa.) Tuokin sota loppui, koettelemus väistyi.

Elämä palaili tuttuihin uomiinsa, ja palasin koulunkäynnin ja kavereiden pariin.


Ehti kuitenkin kulua vain muutama vuosi, ja sota leimahti jälleen. Sota, jossa Saddam kaatui, ja tuhat saddamia tuli tilalle. Sota, joka on ajanut miljoonat maanpakoon ja tappanut tuhansittain. Mediassa se on jo loppunut, mutta todellisuudessa se jatkuu, sillä kotimaassani tulee yhä päivittäin kymmeniä kuolonuhreja.

Sisällissota ei ole ottanut vuosien saatossa laantuakseen ja viimeisin vaihe on Isisin lietsoma sota. Sen takia minäkin olen nyt Suomessa ja monet maanmieheni hakevat turvapaikkaa Euroopassa menetettyään kaiken ja vietettyään öitä kadulla maaten. Euroopan syli osoittautui omaa maatani hellemmäksi – ottaa koville sanoa näin, mutta sellaista meidän todellisuutemme on ollut.

Eräänä iltana ne roistot ryskyttivät kotioveamme niin, että se oli lähteä saranoiltaan. He ilmoittivat röyhkeästi isälleni ottavansa minut ja sisareni vaimoiksi – eivät siis tosiaankaan pyytäneet kättämme vaan ilmoittaa pamauttivat päätöksensä.

Isä seisoi sanaa sanomatta, koska muuten roistot olisivat tappaneet hänet kylmäverisesti silmää räpäyttämättä. Isä jähmettyi paikoilleen kuin jäätyneenä ja purskahti sitten itkuun.

Miten vaikeaa on katsella isän itkevän! Vanhan miehen kyynelet satuttavat. Sehän on harmaatukkainen isäni, joka on raatanut vuosikausia turvatakseen meille kunniallisen elämän! Kun elämäni esikuva romahti silmieni edessä, toivoin kuolemaa. Tulisiko minusta, hänen ylpeydestään, häpeällinen taakka perheelle?

Menin kauhun vallassa omaan huoneeseen. Ajattelin jo tappaa itseni mieluummin kuin joutua murhamiehen raiskaamaksi jihadistien käyttämässä kyseenalaisessa nikah-avioliitossa.

Mutta katso: tapahtui Jumalan ihme. Eräs mies uhmasi vaaraa ilmoittamalla isälleni, että hän salakuljettaa naapuruston tyttöjä keskiyöllä alueelle, joka ei ole Isisin hallussa. Näin me pääsimme yön turvin pakoon, minä, sisareni ja joukko naapurintyttöjä.

Niin alkoi pakomatkani, joka suuntautui ensin Turkkiin. Sinne niin monet muutkin irakilaiset, syyrialaiset ja muut vainotut suuntaavat ensimmäiseksi.

Turkissa tapasimme miehen, joka salakuljettaa ihmisiä Eurooppaan. Vaarallinen merimatka ei pelottanut, sillä mielessäni pyöri ainoastaan, että on arvokkaampaa hukkua kuin joutua pyöveliraiskaajan uhriksi ja heitetyksi ruumiskasaan kapisten rakkien kaluttavaksi.

Meri oli kotimaatani lempeämpi, joten antauduin sen syleilyyn ja pääsin kuin pääsinkin valtavien kärsimysten jälkeen maankamaralle.

Saavuin aivan uuteen outoon maailmaan, joka pursui rakkautta, inhimillisyyttä, kunnioitusta ja arvostusta. Tästä ruusunpunaisesta maailmasta olin haaveillut, luulin ettei sellaista maan päällä olekaan. Paratiisi!

Usein epäilen näkeväni unta tai olevani elokuvassa, että kahden tunnin onnen jälkeen eteeni ilmestyisivät sanat ”THE END”.

Puristan silmät oikein tiukkaan kiinni ja räväytan ne sitten auki, mutta ruusunpunainen maailma ei olekaan hävinnyt. Se on siis totta! Minä olen täällä. Olen elävien kirjoissa. Painajainen on ohi.

Pääsin ylös pimeästä pyörteestä. Synnyin uudestaan. Uusi kotimaa. Uusi sydän. Uusi koti ja perhe. Jokaista piirtoa myöten uusi elämä.