Jättiläinen

Helsinki-filmi

11.1.2016 15.57

Sammeli Heikkinen

Olen seurannut vaihtelevalla intensiteetillä Talvivaaran kaivoksen käänteitä päälle neljä vuotta. Monesti tarina on tuntunut uskomattomalta, monesti naurettavalta ja useimmiten itseään toistavalta ja puuduttavalta.

Periaatteessa siis koko homma on hyvä alusta fiktioelokuvalle, sitä puuduttavaa toisteisuutta lukuunottamatta.

Kieltämättä jännitti, kun maanantaina aamulla istuuduin Tennispalatsin pehmeään tuoliin, jonnekin katsomon keskivaiheille. Miten vanha tuttu monttu, epämääräistä kunnioitusta herättävä inhokki on kuvattu valkokankaalla?

Pian selvisi, ettei kysymys ole kovin oleellinen. Aleksi Salmenperän ohjaama ja Pekko Pesosen käsikirjoittama Jättiläinen kertoo aika tutun tarinan nuoresta lupauksesta, joka hamuaa hyvää elintasoa ja toivoo tunnustusta. Kuvioon kuuluu vanhempi mentori, joka opettaa päähenkilön talon tavoille.

Päähenkilö Jussi tulee Ouluun töihin Pohjois-Suomen ympäristövirastoon, josta myöhemmin tulee Pohjois-Suomen aluehallintovirasto. Siis siihen paikkaan, jossa Talvivaaran kaivoksen ympäristöluvitus on oikeastikin hoidettu.

Jättiläisen todellisuudessa tapauksessa talon tavat tarkoittavat sitä, että kaivoksen luvitus tehdään yrittäjän etuja silmälläpitäen ja vaikeat aiheet – kuten uraani – lakaistaan tarkoituksella maton alle. Jussi toimii kiltisti kuten pitää ja pääsee herrojen kanssa metsästämään ja pomon viereen lätkämatsiin.

Jussi alkaa tietenkin potea tunnontuskaa, perhe-elämä kärsii ja niin päin pois. Lopulta pitää tehdä päätös siitä, jatkaako korruption tiellä ja BMW:n ratissa, vai tekeekö kuten oikein on.

Talvivaaran kaivoksen vaiheet kulkevat Jussin tarinan taustalla. Tämän tausta- tai rinnakkaistarinan itseoikeutetuksi päähenkilöksi nousee Jani Volasen väkevästi esittämä Pekka Perä.

Talvivaaran vaiheet perustuvat pitkälti faktaan. Taustatyötä ovat olleet tekemässä tutkivat toimittajat Juha Kauppinen ja Hanna Nikkanen. Ja asiakirjojahan riittää, poliisin esitutkintamateriaaliakin tuhansia sivuja.

Käsikirjoittaja Pesonen kertoo elokuvan markkinointilehtisessä, että elokuvassa aluehallintovirastossa käytävät keskustelut ja siellä työskentelävät henkilöt keksittyjä.

"He edustavat kuitenkin niitä vaikeasti yhteensovitettavia arvoja, jotka Talvivaarassa ovat törmänneet toisiinsa", Pesonen kertoo.

Päätarinan juonikuvio ei ole varsinaisesti erityisen tuore. Toteutus on kuitenkin toimiva ja Joonas Saartamo tekee ihan kelpo roolin Jussina, vaikka jääkin ehkä korruptoitunutta esimiestä taitavasti esittävän Peter Franzenin varjoon.

Pääjuonelle elokuvan puolentoista tunnin kesto ja Perän tarinan siitä viemä aika ei tee hyvää. Jussin moraaliseen kamppailuun tulee läpijuoksemisen makua, mutta näppärä lopetus pelastaa paljon.

Tällaista Talvivaara-narkkaria vähän häiritsee, että kaivostarinassa välillä kerrotaan aika ja henkilöt, välillä taas ei, mikä vähän sekoittaa juonta. Vähemmän asiaan seonnutta tämä tuskin haittaa.

Ehkä hankalin pala Talvivaaran tarinaan sotkeutuneelle on fiktion ja faktan sekoittaminen, vaikka se elokuvan tarinan kannalta ymmärrettävä ratkaisu onkin.

Ohjaaja Salmenperä sanoo haluavansa paljastaa elokuvassa rakenteellista korruptiota.

Oma tuntumani on, ettei suomalainen rakenteellinen korruptio ole yhtä avointa, tietoista tai raflaavaa kuin Jättiläisen aluehallintovirastossa.

Ja monestihan totuus on kovin arkisesti se, että virheitä tehdään ja kun ne huomataan, on pakko yrittää tehdä jotain muuta.

Kuitenkin Jättiläisen Jussin suuhun pantu ajatus siitä, että viranomainen ajattelee asiakkaanaan yrityksiä, eikä seudun asukkaita, on perin tarkkanäköinen. Ehkä siinä päästään lähemmäs suomalaisen viranomaistyön ongelmaa kuin juonikuviossa, jossa kiristetään huumetestituloksella...

Toisaalta, pelkän asiakaskuvan vääristymisestä ei ehkä olisi kovin kummoista leffaa nyhjäisty.

Jättiläinen on nimittäin elokuvana melkoisen hyvä, huolimatta päätarinan melko niukasta ajasta. Jussin tilanne menee aidosti ahdistavaksi ja toisaalla Volanen tekee Pekka Perästä yltiöpäisen ja häikäilemättömän mutta inhimillisen hahmon.

Ja aihehan on hieno, ei Suomessa liikaa tehdä tällaisia tositapahtumiin perustuvia ympäristöpoliittisia trillereitä.

Elokuvana Jättiläinen on tyylikäs, erityisesti Tuomas Klaavon äänisuunnittelu ja musiikin säveltänyt Ville Anselmi Tanttu ansaitsevat kiitokset.

* * *

Jättiläinen. Ensi-ilta 22.1.