Iiro Törmä

Kuuroille korville

2.10.2015 10.51

Lasse Leipola

Miten ilmastonmuutoksesta pitäisi puhua, jotta se otettaisiin yhtä vakavasti kuin talouskriisi?

”Jos teollisuus ei ole kilpailukykyistä, meillä ei ole mitään, mitä suojella.”

Näin perusteli perussuomalaisten kansanedustaja Maria Tolppanen viime keväänä Ylen vaalikoneeseen antamaansa vastauta, jonka mukaan ilmastonmuutoksen hillintää ei tule missään nimessä asettaa teollisuuden kilpailukyvyn edelle.

Miksi huoli kilpailukyvystä ja kestävyysvajesta saa aikaan kriisitietoisuutta ja talkoohenkeä, mutta ilmastonmuutoksen aiheuttamaan uhkaan suhtaudutaan välinpitämättömäksi? Miksei pääministeri kannusta yhteiskuntasopimukseen, jolla leikattaisiin päästöjä ja tehtäisiin kotimaisesta taloudesta ekologisesti kestävää?

Olen ollut Vihreässä Langassa töissä yli kahdeksan vuotta ja kirjoittanut ilmastonmuutoksesta tuona aikana satoja juttuja, joissa on käsitelty historian suurinta ihmiskunnan itselleen aiheuttamaa uhkaa.

Nyt olen tajunnut, että jotain on pahasti pielessä. Vuonna 1997 järjestetyn Kioton ilmastokokouksen jälkeen ilmastonmuutos alkoi vähitellen nousta vakioaiheeksi mediassa ja muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tämä noususuhdanne huipentui vuonna 2009 Kööpenhaminan epäonniseen ilmastokokoukseen. Sen jälkeen päästöt ovat jatkaneet kasvuaan ja tieteellinen näyttö ilmiön ympärillä vahvistunut, mutta huomio on vähentynyt.

Päätän ottaa selvää, miten ilmastonmuutos saadaan takaisin agendalle ja kriisitietoisuus heräämään.

”Päättäjiltä ja julkisuudesta tulee ristiriitaisia viestejä. Pitäisi samaan aikaan hillitä ilmastonmuutosta vähentämällä päästöjä ja toisaalta kuluttaa enemmän, että talouden rattaat ja kotimainen työllisyys pysyvät kunnossa. Tällainen ristiriita johtaa ihmisen käyttäytymisessä siihen, että jatketaan kuten ennenkin”, sanoo Leo Stranius.

Hän tuli ensimmäisenä mieleeni, kun aloin pohtia henkilöä, joka olisi yrittänyt jo pitkään saada ihmisiä heräämään ilmastonmuutoksen aiheuttamaan uhkaan. Pitkän linjan järjestöihmisenä ja vihreänä poliitikkona Stranius on noussut 2000-luvun aikana eri medioiden vakiokommentoijaksi kaikissa aiheissa, joissa käytetään etuliitettä ”eko”.

Hän, jos joku, osaa kertoa minulle, mitä kannattaa sanoa ja mitä ei.

Siinä missä itse näen pessimistinä taantumusta, Stranius näkee kehitystä.

”Kun 15 vuotta sitten jossain Säätytalon seminaarissa nosti ilmastonmuutoksen esiin, se oli kuin kovaääninen pieru, joka herätti kaikissa myötähäpeää. Tänä päivänä se on kääntynyt siihen, että mitä yllättävimmissä paikoissa pohditaan päästöjen vähentämistä. Ne, jotka väittävät, ettei pidä tehdä mitään, ovat niitä häiritseviä hajuja ja ääniä.”

Stranius uskoo, että seuraavaksi väistyy talouden ja ilmaston vastakkainasettelu. Perinteisesti keskustelu ympäristöongelmista kulkee saman kaavan mukaan: ensin kyseenalaistetaan koko asian olemassaolo, sitten se asetetaan vastakkain talouden tai muiden yhteiskunnallisten intressien kanssa ja lopulta hyväksytään tosiasiat.

”Eihän kukaan enää kyseenalaista sitä, että jätevesiä puhdistetaan, vaikka siitä aiheutuukin kustannuksia.”

Mutta miksi kriisitietoisuutta ja todellisia päästövähennyksiä, joilla on tieteen näkökulmasta jo kova kiire, joudutaan yhä odottamaan? Straniuksen mukaan kyse on siitä, ettei ilmastonmuutos näy arjessa. Ihmiset voivat syödä, liikkua ja matkustaa aivan kuten ennenkin.

”Yksi kuuma kesä tai lämmin talvi voi tuoda aiheen kahvipöytiin, mutta se on vielä aika kaukana kriisistä. Ilmastonmuutos on ollut julkisessa keskustelussa jo sen verran pitkään, että ihmisten logiikka menee helposti niin, että asia koetaan jo käsitellyksi.”

Straniuksen mukaan suomalaiset ymmärtävät melko hyvin, mistä ilmastonmuutoksessa on kyse: energiantuotannosta aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt nostavat planeetan keskilämpötilaa. Sen sijaan torjuntakeinojen mittasuhteita ei sisäistetä. Liian usein jumiudutaan pieniin arjen yksityiskohtiin, kuten kierrätykseen tai siihen, millaiseen pussiin ostokset kaupassa pakataan. Olennaista olisi se, mitä ostaa ja viekö ostoksensa kotiin autolla.

Tässä kohtaa on syytä katsoa peiliin, sillä medialla on suuri vaikutus siihen, miten ihmiset kokevat mahdollisuutensa vaikuttaa ilmastonmuutoksen etenemiseen. Kahden tuoreen Pohjois-Amerikassa tehdyn tutkimuksen mukaan median tapa käsitellä ilmastonmuutosta passivoi yleisöä.

Amerikkalaisessa Rutgersin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan maan suurimmat sanomalehdet esittelevät ilmastonmuutosta hillitseviä keinoja useammin negatiivisessa kuin positiivisessa valossa. Kanadalainen CCPA-ajatuspaja puolestaan selvitti, että media ruokkii kyynistä ja pessimististä asennetta ilmastonmuutosta kohtaan, kun sen uutisointi korostaa vaikeuksia ja epäonnistumisia.

Mitä, jos ilmastonmuutos etenee niin pitkälle, että on siirryttävä pakkokeinoihin? Joudummeko  rajoittamaan lihansyöntiä, kieltämään mannerten sisäisiä lentoja tai rajoittamaan polttoaineiden käyttöä?

Stranius pelkää, ettei nykyinen demokraattinen järjestelmä kestä sitä.

”Ihmiset, jotka ovat tottuneet valinnanvapauteen, eivät hyväksy sellaisia keinoja, joita 1970-luvun öljykriisin aikana käytettiin. Sitten ollaan tilanteessa, jossa on vaarassa paitsi yhteiskuntajärjestys myös kyky löytää keinoja, joilla päästöjä vähennetään.”

Straniuksella on juuri tulossa täyteen ensimmäinen viikko Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtajan sijaisena.
Luonnonsuojeluliitossa ja sitä ennen lukuisissa tehtävissä muun muassa Luonto-Liitossa ja Maan ystävissä Stranius on huomannut, ettei pelko tai syyllistäminen toimi. Se johtaa helposti harhapoluille. Todelliset syyt, kuten energiantuotanto unohtuvat, ja puhutaan siitä, pitäisikö kaikkien olla vegaaneja. Tosin Stranius vierastaa myös toista ääripäätä, jossa puhutaan vain ratkaisuista ja niiden hyödyistä.

”Jos miettii, miten isosta ongelmasta on kyse, lipsahdetaan äkkiä siihen, että kaikki on positiivista ja kivaa, että meillä on ratkaisuja ja ne tuovat terveyshyötyjä, cleantechiä sekä positiivisia talous- ja työllisyysnäkymiä. Se menee äkkiä ekolifestylen puolelle ja siihen, että on trendikästä olla hiilineutraali ja freesiä syödä raakaruokaa. Se mitätöi sitä, että puhutaan kuitenkin elämän ja kuoleman kysymyksestä.”

Pelottelun, syyllistämisen tai liioitellun positiivisuuden sijaan ratkaisu löytyy kulutustottumuksista: hinta ja saatavuus ratkaisevat.

”Ilmastonmuutoksen suhteen pitäisi olla tarjolla järkeviä ja kestäviä ratkaisuja ja niiden pitäisi olla suhteessa halpoja. Se on tehokkaampi keino ohjata vähäpäästöisempään yhteiskuntaan.”

Vastuu kriisitietoisuuden löytämisestä on erityisesti poliitikoilla. Stranius kaipaa ilmastopolitiikan priorisoimista ja pitkäjänteisiä toimia päästöjen vähentämiseksi. Talouskriisi on antanut hänelle yllättävää toivoa: sen ratkaisemisyrityksiin käytetyillä miljardeilla olisi voinut ratkaista ilmastokysymyksen Euroopan tasolla.

”Kun poliittiset prioriteetit naksahtavat kohdilleen, aika paljon on mahdollista. Meiltä ei puutu osaamista, teknologiaa eikä taloudellisia resursseja. Meiltä puuttuu poliittisen päätöksenteon priorisointia.”

Se, että ilmastopolitiikka raahaa kaukana ilmastotieteen perässä, johtuu Suomessa eduskunnasta ja hallituksesta. Ilta-Sanomien vaalikonevastausten perusteella joka kymmenes edellisen eduskunnan kansanedustaja kyseenalaisti ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen.

Optimisti voisi pitää jonkinlaisena edistysaskeleena sitä, että viime keväänä lehti ei enää kysynyt ilmastonmuutoksesta. Pessimisti taas toteaisi, että vaalikoneeseen oli noussut kysymys siitä, ovatko kissat älykkäämpiä kuin koirat.

Keskustan kansanedustaja Lasse Hautala oli neljä vuotta sitten yksi niistä, jotka vastasivat, ettei usko ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen. Nyt hän myöntää, että kanta on vähitellen muuttunut.

”On tullut paljon uutta tutkimustietoa aiheesta. Toki jos katsotaan pitkällä ajanjaksolla, muutkin seikat vaikuttavat, mutta kyllä ihmisen toiminta näyttää nyt vauhdittavan lämpenemistä”, Hautala sanoo.

Hän uskoo myös, että ilmastonmuutoksesta voi aiheutua haittaa suomalaisten hyvinvoinnille.

”Sään ääri-ilmiöt lisääntyvät, mistä voi olla haittaa, mutta toisaalta lämpeneminen voi tuoda myös hyötyjä”, Hautala pohtii.

Vaikka Ilta-Sanomat luopui ilmastokysymyksestään, voi Ylen viime keväänä keräämistä vaalikonevastauksista päätellä, mitä Arkadianmäellä tällä hetkellä ajatellaan ilmastonmuutoksesta.

Väitteen ”Ilmastonmuutoksen hillitseminen pitää asettaa teollisuuden kilpailukyvyn edelle” kanssa täysin eri mieltä on 19 edustajaa. Heistä suurin osa on perussuomalaisa, mutta mukana on myös muutama keskustan ja kokoomuksen kansanedustaja.

Kansanedustajien perustelut antavat ymmärtää, etteivät he ymmärrä ilmastonmuutosta yhtään sen huonommin tai paremmin kuin kansa, jota he edustavat.

Muutama harhaluulo toistuu usein: Suomen ei pitäisi olla edelläkävijä Euroopassa eikä EU:n maailmassa, koska Kiina ja Yhdysvallat eivät tee juuri mitään. Suomalaista teollisuutta pidetään jotenkin taianomaisesti puhtaampana, suorastaan ekotekona, verrattuna kaikkeen muuhun.

Se, että monessa perustelussa puhutaan ilmansaasteista, saattaa olla huolimatonta kielenkäyttöä tai merkki siitä, ettei ilmastonmuutosta osata nähdä erillään perinteisistä saasteista.

Ylen vaalikoneeseen jätetyistä perusteluista ainoa, joka viittaa siihen, ettei ilmastonmuutos olisi todellinen ilmiö on helsinkiläisen perussuomalaisedustajan, Mika Raatikaisen, muotoilema ”Suomi ei varmaan mitään oletettua ilmastonmuutosta ole aiheuttanut tai tule aiheuttamaan”.

Puhelinhaastattelu ei onnistu, mutta Raatikainen vastaa sähköpostitse. Hänen mukaansa se, että ilmaston lämpenemisen sijaan on alettu puhua ilmastonmuutoksesta, on merkki siitä, ettei lämpenemisestä ”nyt oikein mitään näyttöä ollutkaan”. Hän kuitenkin myöntää, että ilmasto on jonkin verran lämmennyt ja että osa ilmastonmuutoksesta voi olla ihmisen aikaansaamaa.

En ole koskaan aiemmin törmännyt käsitykseen, jonka mukaan ilmastonmuutos ei tarkoittaisi lämpenemistä. Termejä, jotka toki tarkoittavat hieman eri asioita, käytetään kyllä paljon ristiin ja ilmastonmuutos on vähitellen vakiintunut useammin julkisuudessa käytetyksi termiksi. Ristiriitaisten termien käyttö on samalla tarjonnut herkullisen mahdollisuuden tahalliselle tai tahattomalle väärinkäsitykselle.

Sekä Raatikainen että keskustan Hautala ovat epäileväisestä asenteestaan huolimatta ilahduttavan yksimielisiä siitä, että ilmastonmuutoksen teknologiset ratkaisut ovat mahdollisuus kotimaiselle teollisuudelle.

Vastaan Raatikaiselle, että ilmaston lämpeneminen ja ilmastonmuutos ovat molemmat termeinä käytössä. Ensimmäisen tarkoittaa maailmanlaajuisen keskilämpötilan nousua ja jälkimmäinen lämpenemisestä aiheutuvia moninaisia muutoksia. Muistutan, että näyttö ilmaston lämpenemisestä myös tällä vuosituhannella on kiistaton, vaikka väitteet ilmastonmuutoksen pysähtymisestä elävätkin sitkeästi mediassa.

Raatikainen kiittää myöhemmin illalla tarkennuksista ja jään – ehkä naiivisti – siihen uskoon, että eduskunnassa on yksi skeptikko vähemmän.

Poliitikot ovat kansalaisten valitsemia, joten kai kansassakin täytyy jotain vikaa olla. Miksi me suomalaiset emme edellytä edustajiltamme tiukempia toimia tulevien sukupolvien puolesta? Miksi niin moni äänestää edustajia, joiden mielestä ilmastonmuutoksen torjuntaa ei tule asettaa teollisuuden kilpailukyvyn edelle?

Lähden hakemaan vastausta kysymykseen Helsingin Kruununhaasta, jossa tehtävä työ vaikuttaa siihen, miten suomalaisten kuva maailmasta rakentuu. Hannele Cantell on Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen opettaja ja tutkija sekä kansallisen ilmastopaneelin jäsen.

Cantell on Straniuksen kanssa samaa mieltä siitä, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tarvittavaa kriisitietoisuutta ei saavuteta, ellei ilmiötä tuoda ihmisten arjen tasolle.

”Meillä Suomessa on kuitenkin aika helpot oltavat ilmastonmuutoksen seurausten kannalta. On tutkittu, että alueilla, joissa myrskyt tai merenpinnan nousu ovat todennäköisempiä, ihmiset ovat paitsi huolestuneempia myös tietoisempia ilmastoasioista.”

Jo neljännesvuosisadan ajan opettajia opettanut Cantell kaipaa ilmastokeskusteluun samaa monialaisuutta ja poikkitieteellisyyttä, jota on vuosituhannen vaihteen jälkeen pyritty tuomaan opetukseen. Hänen mukaansa monien asioiden – olivatpa ne positiivisia, kuten aurinkopaneelien asentaminen omalle katolle, tai negatiivisia, kuten pakolaisuus – yhteyttä ilmastonmuutokseen ei ymmärretä, vaan niihin suhtaudutaan erillisinä ilmiöinä. Cantell toivoo kuitenkin, että myös perusasiat pidetään esillä, vaikka ilmiötä käsiteltäisiin syvällisemmin.

Ilmastopaneelin jäsenenä Cantell oli mukana tekemässä viime keväänä julkaistua raporttia suomalaisesta ilmastokasvatuksesta. Se paljasti, että kouluissa ajatellaan edelleen, että ilmastonmuutos kuuluu lähinnä biologian ja maantieteen oppitunneille.

”Uudessa perusopetuksen opetussuunnitelmassa ilmastonmuutos mainitaan vain näiden kahden aineen yhteydessä. Muualla se jää yksittäisten opettajien mielenkiinnon varaan. Itse olisin kaivannut sitä erityisesti yhteiskuntaoppiin, sillä kyseessä on mitä yhteiskunnallisin asia. Äidinkieli, media, ympäristötaide ja katsomusaineet voisivat tuoda näkökulmia tähän.”

Cantellin mukaan alakoulun luokanopettajiksi opiskelevilla on usein puutteita perusosaamisessaan, mikä asettaa haasteita myös ilmastokasvatukselle.

”Opettajankoulutuslaitoksella on tarkoitus keskittyä pedagogiikkaan, mutta siinä vaiheessa, kun on epäselvää kiertääkö Maa Aurinkoa vai toisinpäin, on vaan pidettävä pieni kertaustunti.”

Tuoreen arvion perusteella kouluissa olisi selvää tarvetta ilmasto-opetuksen parantamiseen. Itä-Suomen yliopistosta filosofian maisteriksi valmistunut Ella Laine selvitti tänä syksynä valmistuneessa pro gradu -tutkielmassaan yläkouluikäisten käsityksiä ilmastonmuutoksesta.

Kyselytutkimuksessa kävi ilmi, että suurimmat puutteet liittyivät ilmastonmuutoksen syiden ymmärtämiseen. Kiinnostavaa oli se, ettei seitsemäs- ja yhdeksäsluokkalaisten osaamisessa ilmennyt eroa, eli ymmärrys ilmastonmuutoksesta ei lisääntynyt yläkoulun aikana. Kokonaisarvosanaksi yläkoululaisten ilmasto-osaamiselle Laine antoi 6 ½.

Cantellin mukaan pohja sille, mitä koulussa opetetaan ja omaksutaan, luodaan jo varhain. Hän ei mene kuitenkaan aivan yhtä pitkälle kuin Stranius, jonka perheessä ilmastonmuutos on aivan alusta asti normaali osa arkipuhetta.

”Jo paljon ennen kun lapset alkavat puhumaan, heille kerrotaan, että me mennään pyörällä, koska se on terveellistä eikä siitä tule päästöjä. Tai että onpas harmittavaa, kun tiellä on paljon autoja, jotka meluavat, ovat vaarallisia ja aiheuttavat kasvihuonekaasupäästöjä”, Stranius sanoi.

Cantell ei pidä välttämättömänä sitä, että ilmastonmuutoksesta ilmiönä puhutaan pienimmille lapsille. Sen sijaan hän korostaa, että alusta asti on hyvä puhua arkisista ympäristöasioista kuten roskaamisesta ja veden säästämisestä.

”Olennaista on hyvän ympäristösuhteen luominen. Siihen sisältyy vastuullisuuteen kasvaminen eli se, että otetaan toiset ihmiset ja ympäristö huomioon. Perusopetuksen opetussuunnitelmassa ilmastonmuutos tulee käsitteellisenä ilmiönä mukaan vasta viidennellä ja kuudennella luokalla ja mielestäni se on aika hyvä vaihe”, Cantell sanoo.

Hänen mukaansa erityisesti lasten, mutta myös muiden kohdalla, on vältettävä tuomitsemista.

”On tärkeää, että meillä on esimerkillisiä ihmisiä, jotka elävät mahdollisimman oikein. Mutta jotta ihmiset tekisivät ympäristötekoja, pitää olla tiettyä armollisuutta. Pitää hyväksyä oma keskeneräisyytensä ja se, ettei aina toimi niin kuin pitäisi tai haluaisi.”

Sukulaislapseni Amanda Wideniuksen osalta ilmastokasvatus saattaa tulla liian myöhään. Ei sen takia, että hän olisi liian vanha – hän on viisivuotias – vaan sen takia, että siinä vaiheessa, kun hän alkaa tehdä kulutus- ja äänestysvalintoja, saattaa olla jo myöhäistä.

Tuntuu vastenmieliseltä ja luonnottomalta, että talouskriisi, joka uhkaa omaa hyvinvointia, herättää talkoohengen ja kriisitietoisuuden, mutta ilmastonmuutos, joka uhkaa omia jälkeläisiä, ei aktivoi juuri minkäänlaisiin toimiin.

Ympäristöministeriön teettämä kyselytutkimus paljasti keväällä, että vain noin joka kolmas suomalainen koki muuttaneensa kulutus-, äänestys- tai liikkumistottumuksiaan edes jonkin verran ilmastoystävälliseen suuntaan.

”Voi olla, että aikaikkuna meni jo ohi ja Siperian ikiroudat lähtevät liikkeelle, Amazonin metsät palavat, meret luovuttavat hiilidioksidinsa eikä muutaman tuhannen vuoden aikavälillä ole enää mitään tehtävissä. Sellainen toivottomuus on kuitenkin moraalitonta: niin kauan kuin on toivoa, pitää toimia”, Stranius sanoo.

Toivon merkki on esimerkiksi talousasiantuntijana arvostetun Sixten Korkmanin taannoinen kolumni Helsingin Sanomissa. Korkman totesi, että ilmastonmuutos on suurin ongelmamme ja että meidän kaikkien pitäisi olla kiinnostuneita ilmastosta, ei vain taloudesta.

Olen varautunut lahjomaan Amandalta vastauksia prinsessakekseillä.

Aloitan suoraan tärkeimmällä ja kysyn, tietääkö hän, mikä on ilmastonmuutos.

”En oikein.”

Entäs kasvihuoneilmiö? Tällä kertaa vastaus puuroutuu keksinsyömiseen, mutta jotenkin se liittyy kasveihin ja siihen, että äiti on laittanut terassin syyskuntoon.
Niin että kasvit säilyisivät paremmin, jos olisivat kasvihuoneessa vähän lämpimämmässä?

”Ymhy”, Amanda nyökyttää ja kerron, että se on vähän sama asia kuin ilmastonmuutos. En kuitenkaan halua mennä aiheessa sen syvemmälle, vaan päätän kysellä vähän ympäristösuhteesta, jota Cantell piti tärkeänä jo tämän ikäisillä lapsilla.

Amanda vastaa kysyttäessä, että roskata ei saa, jottei luonto pilaannu, ja että vettä ei saa tuhlata, ettei se lopu. Metsässä on mukavaa, koska siellä voi nähdä eläimiä, kuten oravia ja pupuja. Eläimet – erityisesti norsut ja hevoset – ovat kuulemma kivoja, paitsi liskot vähän kammottavia. Luontosuhde vaikuttaa siis juuri siltä, mitä Cantell peräänkuulutti, hyvältä pohjalta myöhemmälle opetukselle.
Kysyn vielä, kumpi on kivempaa, autoilu vai pyöräily.

”Pyöräily, koska sitä voi tehdä pihalla.”

Perusteet eivät ehkä ole ne, joita Stranius lapsilleen opettaa, mutta vastaus on sama.

Ehkä meillä on vielä toivoa ja aikaa.

Ehkä.

Tweet