Me olemme syntyneet samana vuonna

10.7.2015

Kati Pietarinen

Kirjoittaja lähtee lomille ja junamatkoista klassisimmalle, Siperian halki Pekingiin. Hyvää kesää!

Kesä 2008. Olen matkalla Marseillesta Milanoon, on heinäkuu, istun yksin kuuden hengen junakopissa, luen Naomi Kleinin Shock Doctrinea. Junaan nousee italialaisesta rantakaupungista joukko nuoria afrikkalaismiehiä, heitä on ehkä kymmenen. He täyttävät kopin, yksi istuu vielä ovensuuhun, osa porukasta seuraavaan koppiin. En ymmärrä kieltä, paitsi yksittäisiä sanoja ranskaa: numeroita, viikonpäiviä. Istun ikkunapaikalla menosuuntaan, kirkas Välimeren aurinko ikkunassa, luen muka Naomia Kleinia, mutta en osaa keskittyä, heidän läsnäolonsa on niin vahva. Tunnen kuinka he tarkkailevat minua. Luen samaa sivua moneen kertaan. Odotan, että se alkaa. 

Kovaäänisin alkaa kysellä, kaikki muut kuuntelevat, tarkkailevat. Kieli on ehkä englantia, tai sekoitus italiaa ja ranskaa. Monotonisia, jankkaavia kysymyksiä, mikä nimeni on, mistä maasta olen, minne olen matkalla, onko minulla aviomiestä, onko minulla poikaystävää, otanko hänet poikaystäväksi, edes täksi yöksi. Yksi kyselee, muut kuuntelevat, seuraavat. Ärsyttää.

Lopeta, oikeasti, etkö tajua että tää on tosi väsyttävää, sanon, ranskaksi? Italiaksi? En osaa italia.

Mies hiljenee, ja poistuu hetken päästä naapurivaunuun.

Yhtäkkiä jää on rikki. Muut virnuilevat: sitä nolottaa, joku heistä sanoo italiaksi. Vergogna. Nauramme yhdessä. He ovat Senegalista. Veljiä, vaikka kukaan ei oikeasti ole sukua. En oikein ymmärrä, miksi he sitten sanovat olevansa veljiä. Maaseudulta. He eivät osaa ranskaa, ovat opiskelleet vain koraanikoulussa. Ovat olleet täällä Italiassa joitakin kuukausia tai useita vuosia, myyvät rannalla turisteille kirjoja, matkustavat ilmeisesti yöksi Milanoon asti nukkumaan, monien tunnin matkan. En ymmärrä, miten turistit muka ostavat niin paljon kirjoja, tai miksi he matkustavat niin pitkiä matkoja joka päivä, kai lähemmäksikin voisi jäädä.

Kysyn, minkä ikäisiä he ovat, yksi näyttää passiaan: me olemme syntyneet samana vuonna, 1982.

Kysyn, onko heillä lapsia, perheitä. On, monia vaimoja, me ollaan muslimeja, yksi sanoo vähän liian vakavasti, mutta pokka ei pidä.

He eivät ymmärrä, että olen matkalla Milanoon, mutta minulla ei ole kiire, minun lomani kuluu junissa, matkustan mielelläni. He eivät ymmärrä, enkä osaa oikein itsekään selittää, että en ole töissä enkä opiskele, että olen lomalla koska olen juuri valmistunut yliopistolta ja että se mitä minä erityisesti olen yliopistolla opiskellut, liittyy siihen, miten he liikkuvat.

Miten sen selittäisin, että minulle on maksettu vuosia siitä, että olen opiskellut, enkä ole oikeastaan huolissaan toimeentulostani, millään tapaa, enkä silti koe olevani rikas. He eivät oikein hahmota, kun kerron, että olen lähdössä minäkin merten yli, Argentiinaan, mutta että siellä ei ole perhettäni tai töitä, että minulla ei ole syytä lähteä ja jättää kotiani, en etsi sieltä muuta kuin seikkailua, lähden jollekin käsittämättömälle mantereelle, koska olen saanut harjoittelupaikan maasta, jossa illallinen syödään keskiyöllä.

Yö on laskeutunut, istuimet saa alas sängyksi, matka Milanoon on pitkä, useimmat nukahtavat siskonpetiin. Miehistä nuorin jää hereille, hän on ehkä alle parikymppinen, hän istuu vieressäni ja puhuu minulle pimeässä pitkään äidistään ja siskoistaan, koti-ikävästä, katuvalot valaisevat keskustelua pätkissä. Nukahdanko minäkin lopulta? Ehkä, en muista. 

Halaamme Milanon rautatieasemalla, olen haikea kun miehet katoavat omaan maailmaansa. Lähden minut hakemaan tulleen ystävän mukaan kaupungin laitamilla sijaitsevaan baariin, jossa moottoripyörillä tulleet tyypit juovat olutta ulkona, kadulla seisten.