"Kyllä ne mua itseänikin hämmentää" - Taiteilija Iiu Susirajan absurdit omakuvat kertovat tunteista

Markus Sommers

tunteiden kuvaaja. Kuvataiteilija Iiu Susirajan absurdin hätkähdyttävien omakuvien on tulkittu kommentoivan yhteiskunnan kauneusihanteita ja selfie-kulttuuria. Itse Susiraja kertoo kuvaavansa ihmissuhteita ja tunteita.

3.7.2015 16.57

Kati Pietarinen

Ensimmäisessä kuvassa ilmeettömästi eteensä katsova lyhyttukkainen, isokokoinen nainen seisoo luuta rintojen alla ruokasalissa tuuhean ryijyn edustalla. Toisessa hän puristaa hampurilaisia hauistensa välissä.

Sama nainen asettaa videolla neilikan haarojensa väliin ja tamppaa itseään mattopiiskalla kunnes kukan terälehdet ovat irronneet.

Aurinkoinen kevätpäivä, ravintola Kappeli Helsingin keskustassa. Tiskin vierustan pöydässä istuvalla lempeästi hymyilevällä naisella on yllään musta tunika. Pitkät vaaleat hiukset ovat nutturalla. Hätkähdyttävissä ja absurdin vinksahtaneissa omakuvissaan rujolta näyttävä kuvataiteilija Iiu Susiraja on kaunis.

”Mulla on nyt ripsiväriä ja puuteria, kun tänään on saksalaislehden haastattelu. En mä yleensä laita mitään”, turkulaisittain murtava Susiraja vähättelee, mutta myöntää eron omakuvien ja todellisuuden välillä.

”Mä oletan, että mua ei tunnisteta sen takia. Ihmisen ilmeet rakentaa ihmistä niin paljon: kuvista puuttuu ilmeet. Monesti myös asiat, joiden äärellä siinä olen, on vakavia. Hymyhän tekee ihmisestä ihan erinäköisen.”

Jo alle kouluikäisenä Turun Hepokullan lähiössä asunut Susiraja – joka silloin vielä tunnettiin Pirre Karvisena – tiesi, että hän haluaa taiteilijaksi. Hän ei sanonut sitä ääneen, koska pelkäsi, että silloin haave ei toteutuisi koskaan.

”Ei siellä lähiössä minun tietääkseni mitään taiteilijoita ollut, ainoat oli koulujen kuvataideopettajat. Mä en edes mieltänyt sitä pienenä ammatiksi. Kirjoitin ystäväkirjoihin toiveammatiksi eläinlääkärin.”

Lukio jäi Susirajalta kesken. Kuvataideakatemiaan hän pyrki ensi kerran jo parikymppisenä, muttei päässyt sisään. Sen sijaan hän opiskeli ensin Vantaalla artesaanimaalariksi, sitten Kouvolassa designmarkkinointia ja vielä tekstiiliartenomiksi Vantaalla. Susirajan lopputyönäyttelyssä vuonna 2005 oli tekstiilistä tehtyjä, venähtäneitä karhuja.

Vähän alle kolmikymppinen Susiraja oli niin ujo, että äiti joutui vetämään tyttären gallerian ovesta sisään. Sisällä Susirajaa nolotti niin paljon, että näyttelymahdollisuudesta kysyi äiti. Lopulta näyttely Helsingin Lasipalatsin galleriasta järjestyi sähköpostikirjeenvaihdolla.

”Mutta ne teokset on poltettu jo”, Susiraja sanoo.

Parikymppisenä Susiraja valokuvasi omaksi ilokseen bändien keikoilla, mutta harrastus hiipui. Tosissaan hän löysi valokuvan vasta 2007, yli kolmekymppisenä. Hän hankki alennuksesta ensimmäisen digikameransa ja otti ensimmäiset omakuvansa.

”Tiesin jo kun menin hakemaan kameraa, että aion kuvata itseäni. Oli sellainen olo, että täytyy kuvata. En tiedä mikä siinä sitten oli.”

Kuvissa Susiraja ei näyttänyt kasvojaan. Hän luonnehtii kuvia huumorittomiksi, totisiksi ja rajuiksi: niissä hän esimerkiksi kuristi itseään ristipistoliinalla.

”Vaikka ne oli rajuja, ne oli aika hienoja kyllä. Ne oli hätkähdyttäviä: mä en ollut pitkään aikaan nähnyt itseäni valokuvista. Kun näki ne pulleat käsivarret ja kaiken sen  rajuuden, se oli aika hämmentävää itsellekin. Ei niitä helppo ollut katsoa.”

Susiraja kuvaa teoksensa lähinnä vanhempiensa omakotitalossa, jossa on itsekin asunut aikuisena. Kyse on sekä käytännöllisestä valinnasta että oikeasta tunnelmasta.
Kuvatessaan Susiraja asettaa kameran jalustalle.

Itselaukaisimen painamisesta on 12 sekuntia aikaa laittaa kaikki valmiiksi. Toimivan kuvan ottaminen vaatii usein monia toistoja.  Susiraja kuvaa päivänvalossa. Hän ei edes omista kunnon lamppuja.

”Olen koittanut kuvata ulkonakin, mutta jotenkin se kuvan sanoma puuroutuu, kun on puskaa ja aitaa ja autoa ja kaikkea. Iskevyys häviää.”

Alun perin Susiraja koki kuvaavansa selkeästi itseään, mutta kuvien hahmolle on kasvanut tarina sekoamassa olevasta kotirouvasta. Teoksissa on silti kyse Susirajan omista kokemuksista: läheisille niiden näkeminen on joskus vaikeaa. He tunnistavat, mihin faktaa ja fiktioita sekoittavat kuvat viittaavat.

”Ei se mitään näytelmää ole.”

Kasvojaan Susiraja alkoi näyttää kuvissaan 2008, samana vuonna kun hän pääsi Turun Taideakatemiaan.

”Oon ollut päälle 30, kun pääsin taidekouluun. Mutta onneksi pääsin vasta niin myöhään. Aiemmin ei olisi ollut mitään, mitä käsitellä tai sanoa.”

Vähitellen media löysi Susirajan teokset. Susirajaa on haastateltu kaikkialle Kodin Kuvalehdestä Suomen Kuvalehteen, feministien Tulvasta Nyt-liitteeseen. Viime syksynä teokset löivät läpi maailmalla: isojen yhdysvaltalaisten nettisivustojen juttuja Susirajan tuotannosta on jaettu kymmeniätuhansia kertoja. Juttujen kommenttiketjuissa on satoja puheenvuoroja, ylistyksestä saastaan.

Susiraja ei seuraa suosionsa kasvua netissä lainkaan.

”En tiedä niistä kommenteista. Mun kaveritkaan ei sano sen enempää aiheesta, kun tietävät, etten itse niitä seuraa. Olen antanut sähköpostilla vastauksia lehdille, mutta en edes itse muista, mille lehdille, olivatko ne isoja vai pieniä. Mutta kyllä sai tietokoneen ääressä istua.”

Taloudellista hyötyä tunnettuudesta ei ole ollut. Ulkomailta tuli yhteydenottoja julkisuuden myötä, mutta myynti jäi vähäiseksi. Kun viime vuonna ei ollut uutta yksityisnäyttelyä, huippujulkisuuden vuosi olikin taiteilijalle tiukka.

Apurahoja Susiraja on saanut vuosien varrella yhteensä 5 000 euroa. Hän elää niukasti: hänellä ei ole assistenttia tai työhuonetta. Teoksiaan Susiraja säilyttää vanhempien ja veljen kodissa.

”Mulla on hirveän vähän laskuja. En ole shoppailija, en matkusta, enkä käy oikein missään muuallakaan. Joskus käyn baarissa tai bändien keikoilla. ”

Toukokuussa Helsingin Kluuvin galleriassa esillä ollut lopputyönäyttelyn toinen osa matkustaa Norjaan. Susiraja ei lähde mukaan. Sen hän kertoi järjestäjille heti. Hän ei myöskään järjestä näyttelyissään avajaisia.

Vaikka Susiraja kertoo tulleensa viimeisen kahdeksan vuoden aikana moninkerroin rohkeammaksi, näyttelyajan kysymistä kauhistuneesta nuoresta naisesta on jotain jäljellä.

”En koskaan käy ulkomailla, olen sen verran mukavuudenhaluinen. En osaisi toimia lentokentällä, siellä on ne turvallisuustarkastukset ja kaikkea.”

Päätös ei ole ihan lopullinen.

”Jos tulee tarpeeksi kutkuttava näyttelypaikka, ehkä mä sinne lentokoneeseenkin joskus päädyn.”

Yksi teema tulee esille kaikissa Susirajan haastatteluissa: ylipaino.

Merkittävä osa Susirajan kuvien kiehtovuutta on eittämättä se, että niissä omaa kehoaan käsittelee häpeilemättä ja kurittoman leikillisesti sen kokoinen nainen, jota harvemmin esitellään minkäänlaisissa kuvissa. Useissa kuvissa Susiraja leikkii ruoal­la.

”Mun kuvien lähtökohtana eivät ole kauneuskäsitykset. Ne tulevat katsojalta. Mä en ajattele, että teenpä nyt isokokoisen ihmisen kuvia. Mun taide on tunteiden dokumentointia”, Susiraja sanoo.

Norjaan lähtevien teosten teema on rakkaus. Omakuvien lisäksi esillä on kuvia erilaisilla keittiövälineillä runnotuista kukista, videoteoksia sekä ensimmäistä kertaa myös piirroksia.

Vuodelta 2007 – ajalta ennen omakuvausta – peräisin olevat piirrokset näyttävät kauempaa kirkkailta, pyöreiltä ja hyväntuulisilta lastenkirjakuvituksilta. Vasta läheltä tajuaa, millaiset välit kuvien miehillä ja naisilla on: iso korkokenkä murskaa miestä, norsu ulostaa maassa makaavan miehen päälle, ylipitkässä seiväsmäisessä peniksessä lepattaa Suomen lippu.

Susiraja pitää muiden tulkintoja teoksistaan erittäin kiinnostavina.

”En mä tiedä esimerkiksi feminismistä tai politiikasta juurikaan mitään. Tykkään, että ne merkitykset tulevat sattumalta mun kuviin. En itse ajattele kuvia tehdessä ollenkaan sellaisia asioita. Se on yllätys mulle itsellekin, mitä niissä nähdään. Tykkään, että joku muu tekee analyysit kuin minä.”

Se ei ole helppo tehtävä.

”Kyllä ne kuvat mua itseäkin hämmentää, ja videot. En tiedä, mistä niissä on kyse.”

Iiu Susiraja

• 39-vuotias.

• Asuu Turussa, sinkku. Perheeseen kuuluvat vanhemmat, isoveli ja isöäiti.

• Valokuvistaan ja -videoistaan tunnettu kuvataiteilija, tehnyt myös installaatioita ja piirroksia.

• Kuvataiteen maisteriopiskelija Kuvataideakatemiassa. Valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta, sekä aiemmin tekstiiliartenomiksi ja artesaanimaalariksi.

• Harrastaa runojen kirjoittamista ja bändien keikoilla käymistä. Suosikkeja ovat Amorphis, 22-Pistepirkot ja Pariisin Kevät.

• Vaihtoi kymmenen vuotta sitten nimensä Pirre Karvisesta Iiu Susirajaksi. ”Vanhat ystävät ja vanhemmat kutsuvat yhä Pirreksi, uudemmat ihmiset kutsuvat Iiuksi. Mutta tunnen itseni ihan Iiu Susirajaksi.”

Iiu Susirajan kuvia hänen sivuillaan.

Juttu on julkaistu alun perin Vihreässä Langassa 11/2015.